MINÄ, ET SINÄ

ALISON PHIPPS : MINÄ, ET SINÄ -

ME TOO JA VALTAVIRTAFEMINISMIN ONGELMAT

174s.

niin & näin 2022

Alkuteos: Me, Not You: The Trouble with Mainstream Feminism // 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen

Saatu arvostelukappaleena

Facebook-muistoissa tuli aivan muutaman viikon sisällä vastaan päivitys, johon olen kirjoittanut ainoastaan "Minä myös". Siitä on viisi vuotta, aihetunniste #metoo alkoi pyöriä sosiaalisessa mediassa muutamaa päivää aiemmin aiemmin, mutta se rantautui myös varsin pian Suomeen. Kyllä, kuten varmasti lähes kaikki meistä, myös minä olin kokenut seksuaalista ahdistelua. Kyllä, kuten moni meistä, en varmaan tuota päivitystä kirjoittaessani täysin edes ymmärtänyt, miten suuri asia Me Too:sta lopulta tulee. Että on olemassa käsitys, jonka mukaan on maailma ennen ja jälkeen #metoo:n. Mitä Alyssa Milanon pieni twiitti saikaan aikaan maailmanlaajuisesti.

Tai no. Todellisuudessahan hastag #metoo ei ollutkaan Alyssa Milanon alunperin, selvisi jo jonkin ajan päästä. Aihetunnisteen oli lanseerannut jo vuonna 2007 Tarana Burke, tarkoituksenaan tavoittaa seksuaalisen hyväksikäytön uhreja vähäosaisissa yhteisöissä. Mutta kuten eurooppakeskeinen, heteropatriarkaalinen yhteiskunta nyt vain "sattuu toimimaan", jäi Burken kampanja varsin ruohonjuuritason työskentelyksi. Se pyöri kyllä, oli olemassa, omissa piireissään. Vähemmistöjen keskuudessa, afroamerikkalaisissa piireissä. Kunnes Alyssa Milano, valkoinen ja kuuluisa näyttelijä, tuli käyttäneeksi samaa aihetunnistetta pyytäessään ihmisiä vastaamaan #metoo, jos heitäkin on joko ahdisteltu tai käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Ja tähän tarttuu sosiologi, sukupuolentutkimuksen tutkija sekä feministinen teoreetikko Alison Phipps kirjassaan Minä, et sinä. Kuten hän johdannossa itse kirjoittaa, "Me Toon tapaiset valtavirtaistuneet liikkeet ovat usein rakentuneet rodullistetuilta naisilta omitulle työlle, vaikka ne samanaikaisesti kieltäytyät oppimasta siitä tai keskittymästä rodullistettujen naisten huoliin. Aivan liian usein viesti ei ole "Minä myös" vaan "Minä, et sinä". Ja kuten tässä kirjassa esitän, tämä ei johdu ainoastaan solidaarisuuden puutteesta. Me etuoikeutetut valkoiset naiset myös uhraamme marginalisoidummat ihmiset tavoitteidemme eteen tai jopa pideämme heitä vihollisinamme, kun he tulevat tiellemme."

x

"Tämän kirjan keskeinen taustaoletus on, että seksuaalisen väkivallan teot, uhkaukset ja syytökset ovat kaikki sorron välineitä. Seksuainen väkivalta on terroria; niin on myös tavat, jolla siihen on puututtu ja sitä on valvottu."

Alison Phippsin Minä, et sinä on voimakas tietokirja, pitkä essee tai taidokas ruskean/mustan feministisen teorian tiivistelmä, joka muistuttaa, että feminismi ilman laajempaa ymmärrystä intersektionaalisuudesta on itseasiassa vain sortoportaikon ja heteropatriarkaatin jatkumoa. Akateemisena feministinä Phipps tarjoilee terävää kritiikkiä meiltä valkoisilta toisille valkoisille, auttaa näkemään #metoo:n ongelmallisen puolen sekä raivostumistaloudessa toimivat some-aktivismifeminismin kapeakatseisuuden. Phipps tiivistää monen mustan feminismin klassikkoteoreetikot yhteen, ja selittää sekä Audre Lorden, Angela Davisin ja Sara Ahmedin sanoin miksi valtavirtafeminismi on oikeastaan vain yhdenlainen sorron muoto sekin. Phipps ei selitä heidän puolestaan, mutta kutsuu valkoisia kuuntelemaan, jotta mustan feminismin edustajan ei jälleen kerran tarvitse perustella itse olemassa oloaan ja ajatuksiaan. 

Valkoisen feminismin, valtavirtafeminismin sekä esimerkiksi taantuvan transvastaisen feminismin kaltaiset liikkeet ovat täysimääräisesti olemassa nyky-yhteiskunnassamme, ja etenkin kaksi ensimmäistä nauttivat myös huomiotaloudesta elävän median suosiosta. Yhdistettynä valkoinen valtavirtafeminismi on naisia hallituspaikoilla, #girlboss-hastageja, badassbitch-asennetta ja "naispokkaa", eli siis miehisen vallan haastamista sen omilla keinoillaan. Valkoinen valtavirtafeminismi ei siis sinällään haasta ylläolevaa järjestelmää, vaan toimii sen keinoilla, ehdoilla ja sen sisällä, korvaamalla yhden binäärisen sukupuolen edustajan toisella binäärisen sukupuolen edustajalla. Se vastaa huutoon huudolla, aggressioon aggressiolla. Eikä se kestä kritiikkiä, sillä siinä missä patriarkaattia kritisoidessa mies alkaa huolestua omasta asenteestaan, puhuu valkoinen valtavirtafeminismi kritiikin pois naisvihaan vedoten.

Phipps avaakin kirjassaan tätä tematiikkaa varsin laajasti niin sukupuolen, oikeistolaistuvan yhteiskunnan, poliittisen valkoisuuden kuin rangaistusfeminisminkin käsitteiden kautta. Liikkuessaan heteropatriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla sorron ketjut ulottuvat ainoastaan jo valtaa pitävien valkoisten keskuuteen, eikä ihmisiä nähdä muiden risteymien kuin (binäärisenä pidetyn) sukupuolen kautta. Mutta samalla kun koko sosiaalinen media huutaa jälleen kerran yhden vääryyttä tehneen, erikseen nimetyn miehen lynkkaamista, Phipps herättää ajattelemaan, miten valkoisten naisten "turvallisuutta" on kautta historian käytetty oikeuttamaan väkivaltaa marginalisoituja yhteisöjä kohtaan. Seksuaalisella häirinnällä ja ahdistelulla tulee olla seurauksensa, mutta kenelle sen seurauksen tulee tulla? Phipps nimittäin esittää osuvasti, että usein nyky-yhteiskunnassamme "syyllisestä eroon hankkiutuminen saattaa muistuttaa enemmän 'ei minun takapihalleni' -asennetta kuin radikaalia politiikkaa. Kuten kapitalismissa muutoinkin, ongelmia vain siirrellään paikasta toiseen niiden käsittelyn sijaan; lopulta saatamme ulkoistaa ahdistelijamme naisille, jotka työskentelevät matalapalkkaisilla, vähemmän arvostetuilla aloilla."

Me Too:n aika ei ole ohi, mutta mihin suuntaan sen luoma liike on jatkunut, on asia, jota on äärimmäisen oleellista tarkastella. Media rakastaa kohuja, kolhiintuneita julkkiksiä, julkista nöyryyttämistä, uhreja ja etenkin sankareita, jotka nousevat puolustamaan helposti samastuttavia häirinnän kohteita. Mutta kun mediaa pyörittävät valkoiset toimittajat, äänensä saavat kuuluviin valkoiset aktivistit ja samastuttava uhri on – mitäs muutakaan kuin – valkoinen, jaammeko me lopulta valtaa vain jo valmiiksi vallassa olevien kesken? Haastammeko me oikeasti yhtään mitään, vai janoammeko vain julkista kostoa? Ja kun kosto tapahtuu, kehen se todella osuu?

Phippsin teoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä taitavasti yhdistävä teos on yksi avain näiden kysymysten jatkokäsittelyyn, ja suosittelen sitä aivan kaikille feminismistä ja oikeastaan ylipäätään yhteiskunnasta kiinnostuneille. Valtavirtafeminismillä on puolensa, mutta on aika kiinnittää huomiota tosiaan myös muihin kuin sinuun itseesi. Tai minuun itseeni. Valtarakenteet eivät muutu vaihtamalla vallanpitäjiä, vaan laajemmilla sosiaalisilla purkutalkoilla. Sillä kuten Phipps kirjoittaa:

"Meidän vihamme heteropatriarkaattia kohtaan vaatii rikosoikeudellista ja institutionaalista rangaistusta. Ei ole kovin radikaalia 'haistattaa vitut patriarkaatille', jos sen jälkeen kutsuu apuun patriarkaalista kurinpitovaltaa.'