RADALLA

IIDA SOFIA HIRVONEN : RADALLA

157s.

Kosmos 2022

Kuunneltu osin äänikirjana, lukijana Elina Varjomäki

Autofiktiota. Minäkertojia. Pirstaileita, fragmentteja. Ajasta, ajattomuudesta, ihmissuhteista. Huumeita, huumevalistusta, trippejä. Työtä, työkritiikkiä, kapitalismikritiikkiä. Kohtauksia. Juurettomuutta, ulkopuolisuutta, minuuteen sukeltamista, minuuden riippuvuutta kaikista muista. 

Paperilla Iida Sofia Hirvosen esikoisromaani Radalla on kaikkea tätä, ja paperilla se on kosmoslaisin kirja, mitä maailmasta ehkä löytyy. Jo useampia vuosia pyörinyt, nykyään Bonnier-jättiläiseen kuuluva Kosmos-kustantamo toimittaa samanlaista kotimaista kirjallisuutta teos toisensa jälkeen. Niitä yhtaikaa ei erota mikään ja toisaalta jokainen on vuorotellen se sukupolvensa ääni. Kokeellisin. Kaunein. Hienoin. Osuvin.

Kunnes. Vastaan tulee Radalla. Joka oikeasti on, on tuota kaikkea. Niin terävästi, niin mind-blowing, ettei enää tee mieli verrata. Että viimein tuntuu, että on kirjan kansien sisällä kotona. 

"En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen. Olen varma siitä, että ajan rakenne on muuttunut peruuttamattomasti. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aina yö."

Aloitin Radallan kuunnellen äänikirjana, mutta aika pian kävin hakemassa itselleni oman kappaleen kirjakaupasta, jotta pääsen alleviivaamaan tärkeimmät kohdat, laputtamaan taitavimmat. Hirvosen ääni on nimittäin täysin omanlaisensa – kertojana, tarkkailijana, sivustaseuraajana. Radalla koostuu pienistä katkelmista, joita ei etenkään äänikirjana juuri erota toisistaan, vaan kerronta etenee ajatuksenvirtana kohti merta, poukkoilee välillä sinne tänne, ja lopulta tulee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, kehrää itsensä ympäri vain päästäkseen toisen luo.

Radalla on taitava romaani ajasta, sukupolven kokemuksista, yhteiskunnasta sivullisen silmin. Se on keskusteluja ystävien kesken, 2000-luvun alun kirpeää nuoruutta, kokemusta siitä, että elää aina sitä sekavinta aikaa joka ei koskaan enää tavoita menneiden vuosien viattomuutta muuttuen kuitenkin aina matkan päästä uudelleen viattomuuden ajaksi. Se on äärimmäisen oivaltavaa itsensä tarkkailua ulkopuolelta, tosin sellaisilla tavoilla, joka muuttuu paikoin niin kipeäksi itsetietoisuudeksi, ettei hetkessä ole kuin hämmennystä ja häpeää, analyysia ja pelkoa, että hetki menee ohi ennen kuin sitä ehtii analysoida. Se on viileät ja kelmeät juhlat, maailma, jossa hauskuus ja kokemukset ovat lopulta performansseja muille, maailma, jossa performointiin osallistuu tai ei osallistu itse, riippuen haluaako kuulua joukkoon vai erottua siitä. 

Ja ne kohtaukset. Vastailin juuri kirjainstagramissani kysymykseen mikä on lempikohtaukseni kirjallisuudessa. En oikein osannut vastata, mieleen jäi vain fiiliksiä, ajatuskeloja, joitain omia oivalluksia. Lopulta keksin ehkä Elena Ferranten Hylkäämisen päivien ryöpytyksen, keittiön, koiran sairastumisen, surrealistisuuden. Mutta nyt minulla on myös Hirvosen kertomat, täydet ja aivan omanlaisensa: on huumevalistus 2000-luvun alun tapaan. Poliisilta saatu elämä on parasta huumetta -tarra. Ensisuudelma, jonka iäkäs avaimensa hukannut rouva keskeyttää. Ja on hapoissa koottu ja syöty näkkileipä. Hirvonen kirjoittaa niin täyttä tekstiä, että vaikka en samastu tai koe samaa, tunnen että olen elänyt itsekin. Ollut kokoamassa valjua näkkileipää LSD-päissäni. Rakastunut samalla tavalla. Ollut ulkopuolinen eri tavalla, mutta silti tunnistettavasti. Hirvosen romaani koostuu niin hienoista, enemmän tai vähemmän näennäisesti toisiinsa limittyvistä palasista, että kokonaisuus meinaa huimata.

Joten kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen sitten mistä vain, ihastumisesta, psykedeeleistä, Beatlesin musiikista, beat-kirjallisuudesta, juhlista tai Tinderistä, väliin tulee niin hienoja oivalluksia ja havaintoja, että lukijana olisi ehkä jopa kateellinen, ettei ole osannut sanallistaa tuota itse, ellei kuitenkin vaikuttuisi jatkuvasti siitä, että Hirvonen osaa. Radallan minä-kertoja on osa sitä maailmaa, vähän vierestä, mutta kuitenkin niin, ettei se nouse yläpuolelle, eikä toisaalta kompastu sellaiseen liialliseen kikkailuun, johon tämän tyyliset (Kosmoksen) kirjat välillä taipuvat. Se on hieno, pirstaileinen mutta silti yhtenäinen, ja erityisesti se on sitä keveän pakottomalla tavalla. Se ei ole kokeilevaa kirjallisuutta, gendehybridiä kokeellisuuden ja hybridiyden vuoksi vaan itsensä, kerrontansa ja kokonaisuutensa puolesta. 

"Mutta jotkut ihmiset muistuttavat kyllä huonekasveja siinä mielessä, että he ylipäätään voivat parhaiten, kun heidät vain jättää rauhaan. Ja se on 'mennyt pieleen' heidän kasvatuksessaan, että heitä on hoivattu liikaa, luettu oppikirjoja ja yritetty 'ohjata johonkin suuntaan', kun pitäisi vain luottaa siihen, että ne pärjäävät. Ja se, mikä toimii yhdessä ympäristössä, ei ole toiseen tilanteeseen sovellettavissa."

Heti kirjan lopetettuani tuntui, että luin hienointa kotimaista kirjallisuutta ehkä koskaan. Ehkä vieläkin tuntuu, vähän, mutta aika näyttää miten suureksi tämä kasvaa. Olen alleviivannut kirjasta ehkä puolet, rakastan irrallisia lauseita, ajatusketjuja, sitä miten kaikki sulaa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi, valuu kuin laava pieninä purkauksina muuttuen suuremmaksi joeksi. Hirvosen kieli on niin hienoa, kiinni tässä ajassa mutta silti suuremmin, se on sitä kirkasta ja älykästä alleviivaamatta, varmaa olematta sitäkään yli. Hajanaisuus on kokonaisuus, ja sillä Hirvonen tavoittaa jotain, johon harva lukemani kirja on viime aikoina pystynyt.

Helmet-haaste 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää