ELÄIN

LISA TADDEO : ELÄIN

408s.

Gummerus 2021

Alkuteos: Animal // 2021

Suomennos: Marianna Kurtto

Eläin on aivan erilainen kirja, josta yleensä pidän. Se on kuin trilleri, mutta ei aivan. Se on murhamysteeri, muttei kuitenkaan. Se on yhteiskunnallinen, mutta aivan eri tavalla mihin olen tottunut. Se on lukuromaani olematta kevyt ja pintakerroksissa liikkuva. Se on ruma, rikkinäinen, eläimellisesti karjuva, hurja ja aivan äärimmäisen kaunis kirja. Omalla rujolla tavallaan korjaava, anteeksiantava, voimistava. Voimaannuttavakin, varmaan, jos tuota sanaa nyt haluaa käyttää. Se on suuri ja arvoituksellinen, ja silti jollain lihallisella tavalla niin kiinni tässä hetkessä, että yhtäkkiä sivuille lyödään jotain sellaista, mikä on ollut silmien edessä aina. Lisa Taddeon Eläin on kiihkeydessään kauhea, kauheudessaan upea. 

Joan on neljääkymmentä lähestyvä sekatyöläinen, joka lähtee New Yorkista Los Angelesiin pakoon omaa menneisyyttään. Menneisyys kulkee monella eri tasolla, mutta se ei jätä Joania rauhaan, vaan tulee esiin ja ampuu itsensä Joanin edessä. New Yorkiin jää työt ja rakastajat, satunnaiset panot ja suuri rakkaus. Menneisyyttä toki ei pakoon pääse paikkaa vaihtamalla, ja osittain Joan kuljettaakin sitä autossaan mukanaan Yhdysvaltain rannikolta toiselle. Hänen on löydettävä Alice, ainoa elossa oleva ihminen, joka on enää jäljellä. 

Taddeon esikoisromaani on vimmainen mysteeri, joka vangitsee jo ensisivuilta, ja toisaalta se on yksi moniulotteisimmista tutkielmista naisen raivosta, vihasta ja katkeruudesta, joita kaunokirjallisuuden puolella olen hetkeen nähnyt. Joan on oikeastaan Naiset yleensä, ja Los Angelesin kanjonilla kuukautisveren tuoksua vaanivat kojootit se saalistajalauma, joka piirittää verenhimoisena seurueena, menee Nainen mihin tahansa. Nainen ja hänen verensä on kojoottien/miehen omaa, siihen alistuvaa, siitä kilpailevaa. Mutta miksi Nainen kilpailee jatkuvasti jostain niin tappavasta, saavuttamattomasta, uhraa elämänsä ja itsensä sellaiselle, jonka mielenkiinto hupenee mitä helpommin Naisen voi saada?

Eläimessä naiset toimivat, muuttuvat saalistajista saalistettaviksi. Miehistä tulee taustastatisteja, ohuita ja kiilusilmäisiä kliseitä, joiden jokaisen sisällä asuu jonkintasoinen raiskaaja. Miehet ovat ehkä isiä, jotka suojelevat tyttäriään haulikoin, mutta mies, keneltä heidän jälkikasvuaan pitäisi suojella, ovatkin he itse. Miehet ovat aviomiehiä, kostonhimoisia ja verenhimoisia, raakoja kostajia, julmia henkisen väkivallan käyttäjiä, huomiotaan epäjohdonmukaisesti ripottelevia, koukuttavia ja viettiensä varassa kulkevia maailmannapoja. Elähtäneitä julkimoita, huoltoasemalla väkisin ottavia ohikulkijoita. Kuulostaako liioittelulta? Ehkä. Mutta samalla jos mietimme, mitä meitä on eniten opetettu pelkäämään (puskaraiskaajia ja tuntemattomia miehiä yössä), ehkä kyseessä ei olekaan liioittelu vaan hiljennetty totuus, jonka ääneen sanominen kavahduttaa aivan eri syistä kuin siksi, että se ei olisi totta.

Eläin näyttää, mitä naiselle tapahtuu kun häneltä riisutaan kaikki toimijuus, kun hänestä tulee aktiivisen sijaan passiivinen toiminnan kohde, kun hän riisuu toimijuuden itse itseltään maailmassa, jossa sitä odotetaan voidakseen tulla rakastetuksi. Eläimessä ei ole not all men -miehiä, Eläimessä on juurikin kyse kaikista miehistä. Siksi se onkin niin taitava, raadollinen ja kipakka, tarina jossa kaikki on ylösalaisin. Vai kuka muka muistaa niin sanotun perinteisen trillerin kohdalla viatonta naisruumista katsellessaan muistuttaa, että not all women?

Helmet-haaste 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja