PIMEÄN JÄLKEEN

HARUKI MURAKAMI : PIMEÄN JÄLKEEN

209s.

Tammi 2020

Alkuteos: アフターダーク [Afutā dāku] / 2004

Suomennos: Antti Valkama

Minulla on tapana ahmia asioita, joita rakastan. Kuunnella uusi, juuri löytämäni levy kerralla niin monta kertaa putkeen, että se on mennä puhki. Käydä syömässä samassa ravintolassa niin monta kertaa peräkkäin sama ateria, että se ei lopulta enää maistu. Ja lukea yhtä kirjailijaa niin paljon niin lyhyessä ajassa, että maneerit ja yhteneväiset teemat alkavat puuroutua yhteen, eikä uudemmat, hienotkaan kirjat yllä miksikään muuksi kuin valtavaksi sopaksi, joka ei maistu yhtään miltään. Näin on meinannut lähivuosina käydä muutamallekin kirjailijalle, mutta erityisesti niin on käynyt Haruki Murakamille, kavereiden kesken, Murikselle.

Muris teki kuitenkin ihanankamalan 1Q84-teoksen lukukokemuksen jälkeen paluun viime marraskuussa, kun luin kirjagramin Syksyn keltaiset lehdet -haasteeseen uudelleen japanilaiskirjailijan Miehiä ilman naisia -novellikokoelman. Huomasin, että jokin rakkaus oli vielä jäljellä, jokin syy minulla olikin kyseistä kirjailijaa rakastaa. Ja niinpä nyt pari kuukautta myöhemmin uskalsin pitkästä aikaa kokeilla Murista ihan kokonaan uudelleen, tämän Pimeän jälkeen -romaanin parissa.

Pimeän jälkeen on yhdenyön romaani Tokiosta, pimeistä tunneista, jossa muutamien eri hahmojen yölliset matkat risteävät, ja toisaalta taas jatkavat matkojaan omiin suuntiinsa. Romaanissa on (Murakamille ah niin tyypillinen ei kovin kaunis nuori nainen) Mari, joka lukee romaania yökahvilassa, Takanashi, pasunisti, joka muistaa Marin hänen siskonsa Erin kautta. Toisaalla on myös raaka pahoinpitely tuntihotelli Alphavillessä, sekä sikeaästi nukkuva kaunotar Eri, jota ikäänkuin tarkkaillaan jonkin monitorin kautta. Perinteistä Murista siis, sekalainen sakki Tokiossa, lukuisia intertekstuaalisia viittauksia niin kirjallisuuteen kuin klassikkoelokuviin, mysteereitä ja ripaus maagista realismiakin.

Ja silti tässä romaanissa, harvinaisen lyhyessä Murakamiksi, on jotain hurjan kaunista ja tunnelmallista. Ja siinähän Murakami on erityisen taitava, on aina ollutkin: luomaan henkilöhahmoja (olkoonkin, että aina aika samanlaisia), motiiveja, kummallisia käänteitä, yhteenlimittämistä sekä erityisesti pysähtynyttä ja silti niin elävää tunnelmaa, että neonvalot tuntuvat aidosti näkyvän silmissä, illan viimeisen ja aamun ensimmäisen junan välisten tuntien omituisuuden tuntuvan koko kehossa. Ja toisin kuin Murakamin romaaneissa yleensä, tässä tunnelma on esimerkiksi äänimaailman sijaan ennen kaikkea äärimmäisen visuaalinen: se on valoja, kirkkaita mainoksia, seksileluautomaatteja tuntihotellin seinällä, vanhoja televisioita ja äärimmäisen teräväksi teroitettuja lyijykyniä vierekkäin. Kirja on niin näkyvä, että tuntuu kuin olisin juuri katsonut äärimmäisen taitavasti kuvatun taide-elokuvan romaanin lukemisen sijaan. Ja sellaisen kirjoittaminen, se on taito, johon ihan kuka tahansa ei pysty.

Tuokiokuvina, novellinomaisina väläyksinä yksittäisten hahmojen elämistä tämä romaani oli kyllä upea. Avoin loppu lisäsi jotenkin kaiken maagista tunnelmaa, sellaista pehmeää mystisyyttä, jossa ei tällä kertaa menty liian syvälle. Romaanin kompakti koko tukee aidosti koko teoksen muotoa, ja Murakami pysyy hienosti niissä kapeissa raameissa, jolloin romaania leimaa vahva hallittu tunnelma. Siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Joten kyllä, olen sitten alkuvuosien sekä Miehiä ilman naisia -kokoelman tainnut löytää uuden lempi-Murikseni. 

Tauko on tehnyt meille siis hyvää. Pimeän jälkeen oli ihana paluu tuttuun, ja silti uudenlaiseltakin tuntuvan Murakamin pariin, joten kyllä me tapaamme vielä. Mutta tosiaan hillitymmin tällä kertaa, säästellen ja nautiskellen. 

Helmet-haaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa