VÄKIVALLAN HISTORIA

ÉDOUARD LOUIS : VÄKIVALLAN HISTORIA

196s.

Tammi 2020 

Alkuteos: Histoire de la violence, 2016

Suomennos: Lotta Toivanen

Luin Édouard Louisin esikoisen Ei enää Eddyn alkuvuodesta, rehellisenä luokkakirjallisuutena ranskalaisesta teollisuuskylästä. Mainetta niittänyt nuori kirjailija onkin koettu nimenomaan yhteiskuntaluokkien äänenä ja kuvaajana, ja hänen toinen romaaninsa Väkivallan historia jatkaa ainakin tietyllä tavalla hieman samaa tematiikkaa, vaikka laajin teema pyöriikin trauman ja sitä seuranneiden päivien ympärillä.

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

Väkivallan historia on väkevä pieni romaani traumasta, seksuaalisesta väkivallasta, murhanyrityksestä ja  pelosta, mutta myös henkisestä väkivallasta, jonka systeemi laittaa uhrin käymään läpi oikeuden nimissä. Autofiktiivisen teoksen päähenkilö Édouard tapaa jouluyönä kadulla komean Redan, ja vie tämän kotiinsa, tässä kohtaa varmaan sopivaa sanoa kliseisesti, että kohtalokkain seurauksin. Mutta kuten kertoja-Édouard itsekin kirjassa toteaa, paikka, aika ja henkilö olisivat voineet olla mitä tahansa, ja se mitä tapahtui, oli maantieteellinen väistämättömyys, ei vältettävissä ja varottavissa oleva yksittäistapaus. 

Louis on onnistunut kirjoittamaan jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. Louis kuvaa traumaa, traumaattisen tapahtuman aiheuttamia ajatusvinoumia ja  niiden seurauksia äärimmäisen taitavasti, ja sellaisena tämä pieni romaani onkin varsinainen taidonnäyte. Lisäksi miesten kokema seksuaalinen väkivalta ja raiskaukset ovat edelleen kirjallisuuden marginaaliaiheistoa, joten jo sinänsä Väkivallan historialla on väkevä paikka nykykirjallisuuden kaanonissa.

Kokonaisuutena kirja, noin niinkuin kirjallisuutena, oli kuitenkin hieman epätasainen, ja tavallaan sen kaikki kurjuus, väkivalta ja framille nostettu äärimmäisyys, niin harkittu ja valittu näkökulma kuin se varmasti onkin ollut, tahtoo melkein jo kääntyä kokonaisuuttaan vastaan. Siinä missä Ei enää Eddyä lukiessani odotin turhaan saavani jonkinlaista tirkistelevää kurjuus-/sosiaalipornoa, olikin se lopulta enemmän tässä jälkimmäisessä teoksessa. Mielipideasioita, varmastikin, eikä trauman kaunis ja eheä tarina paranemisesta kuulukaan olla, ei missään nimessä. Autofiktio on siinä myös haastava laji, että se asettaa lukijan ja arvioijan myös aivan erilaiseen asemaan – mikä minä olen muodostamaan mielipidettä siitä, miten joku toinen on tilanteen kokenut, ja miten se on täynnä mustaa synkkyyttä, suoraa ja veristä. 

Ja koska jostain syystä tuon asian kritisoiminen tuntuu aivan joltain, mikä ei ole minun käsissäni, aloin kiinnittää huomiota entistä enemmän teoksen kirjallisiin ansioihin – ja lopulta niiden ohuuteen. Aiheeltaan ja tunnekuvaukseltaan äärimmäisen taitava teos kun painottuu lähinnä juurikin teemaansa. Louis leikittelee toki kirjassa hienosti kertojavaihdoksilla, kiihdyttää ja jarruttelee, osoittaa karkeuksia niin systeemissä kuin yleisissä ajatusmalleissa, ja tuo esiin systeemin traumaa vahvistava tekijyyden, kyllä, mutta jokin muodossa silti tökki. Se poukkoili ei-niin-hyvällä tavalla, oli irrallinen palvelematta kokonaisuutta.

Ja toisaalta hyvä niin. Joskus suuri kirjallisuus syntyy kirjallisuustaiteellisista ominaisuuksista, joskus sisällöstä. Tämä menee selvästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja sillä on siellä vahva paikka. Ehkä jokin muu kirja jossain muualla on sitten se, joka toimii vielä vahvemmin keskustelunavaajana, ei vain kaunokirjallisena kuvauksena.

Helmet-haaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä