ONKO ÄITI KUOLLUT

VIGDIS HJORTH : ONKO ÄITI KUOLLUT

367s.

S&S 2021

Alkuteos: Er mor død / 2020

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

"En ole täysin yhdentekevä hahmo. He molemmat repisivät kirjeen vapisevin käsin. Olen tytär, sisko, ja me olemme toisillemme mytologisia suureita. Olemme toistemme vihollisia, ja kukapa ei olisi kiinnostunut vihollisestaan."

Johanna on taitelija, musta lammas ja perheen kapinallinen, joka kolmenkymmenen vuoden ja täydellisen välirikon jälkeen palaa takaisin kotikaupunkiinsa vuonon rannalle, Norjaan, lapsuudenmaisemiin, viiden kilometrin päähän omasta äidistä. Äidistä, josta ei ole kuullut sanaakaan viiteentoista vuoteen, äidistä, joka ei vastaa hänen puheluunsa. Elämänvalinnat ovat ohjanneet perheenjäsenet erilleen, sovinnainen sisko jäi, itseään kuunteleva taas lähti. Nykyhetkessä noin kuusikymppinen taiteilija yrittää saada selkoa menneeseen, että voisi olla tässä päivässä, mutta onko se mahdollista, jos toinen osapuoli ei tule lainkaan vastaan? Lapsella voi olla oikeus katkaista välinsä vanhempaansa, mutta koskeeko sama oikeus vanhempaa?

Norjalainen Vigdis Hjorth löi läpi Perintötekijät-romaanillaan, joka ilmestyi vuosi sitten myös suomeksi. Se on keikkunut pitkään lukulistallani, käynyt jopa pari kertaa kirjastostakin kääntymässä, mutta jostain syystä en ole siihen vieläkään osannut tarttua. Kun nyt tämä uudempi teos, Onko äiti kuollut ilmestyi minulle arvostelukappaleena, veti se niin vahvasti puoleensa, että tartuin siihen suurin piirtein heti kotiin postista päästyäni. Tarinan asetelma ja Elina Warstan luoma upea visuaalinen ilme veivät mukanaan, ja pian jo ahminkin Johannan tarinaa tuntitolkulla.

"Ruth ei ottanut vakavasti sitä kun kirjoitin että minulla on äidille tärkeää asiaa, mutta eksistentiaalisella tasolla olen oikeassa, sillä minulla on äidille tärkeää asiaa, vaikka minulla ei ole sille sanoja enkä tunne sen sisältöä. Se ei kuulu rationaalisuuden sfääriin."

Onko äiti kuollut sukeltaa ihmisen perustavaa laatua oleviin psykologisiin tarpeisiin, nähdyksitulemiseen,  oman elämän elämiseen, äidinkaipuuseen. Ja siihen ristiriitaan kun yhden tarpeen kuunteleminen ei kohtaa toisen saavuttamisen kanssa – miten pitkälle voi elää haluamaansa elämää, jos omat vanhemmat eivät hyväksy tehtyjä valintoja? Ja miten valinnat voi perustella, jos siinä samalla menettää oman äitinsä? Ja miksi äidin oikeastaan ylipäätään on menettänyt? Hjorth pohtii kirjassaan tätä varsin ikiaikaistakin kysymystä, vanhemman ja lapsen suhdetta, lapsen oikeutta omaan elämään, vanhemman oikeutta lapsensa elämään. Päähenkilö Johanna on ollut hetken äidin erityistyttö, mutta missä kohti jokin meni toisin?

Tarinan lisäksi Hjorthin kieli on ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä. Se on tarkoituksellisen toistoista, kehämäistä, se palaa aina kaksi askelta taakse otettuaan yhden eteen, ja sitten jossain vaiheessa ottaa kaksi eteen ja avaa taaksepäin otetulla jotain aivan uutta. Se purkaa suurta kehää pikkuhiljaa, paljastaa aina enemmän, palaa alkuun, palaa lähtöön, palaa lapsuuteen. Kirja on täynnä kiehtovia kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja, se on taitava, kehräävä, kuvaa äärimmäisen hyvin hieman ahdistukseen taipuvaisen tapaa ajatella, hahmottaa, kiertää ympyrää, etsiä muutoskohdetta, kulkea itsensä ympäri ympäri ympäri. 

"Tuntuuko minusta että olen maailmassa yksin? Ei. Ei sillä tavoin kuin he luulevat tai kuvittelevat, sillä minusta on aina tuntunut että olen maailmassa yksin. Se on perustuntemukseni. Ei edes yhdessäolo Markin kanssa voinut karkottaa sitä, vaikka tuntemus oli miedompi yhteisinä vuosinamme, koska hänestä tuntui samalta. Mark oli maailmassa yksin. Kun hän kuoli, vaivuin kahden ensimmäisen vuoden hurjan surun jälkeen takaisin varsinaiseen tuntemukseeni, lapsuuden ja nuoruuden tuntemukseen. Se tuntui lähes rakkaalta, olin vain pitänyt siitä taukoa Markin kanssa."

Onko äiti kuollut on tarina äidistä, kivestä kengässä, kolmannestatoista kiinalaisesta posliinikupista, pensasaidan alle piilotetusta sikarilaatikosta, äidinmurhasta. Mutta se on myös tarina omasta itsestä, omista valinnoista, siitä kuka on velkaa kenellekin. Se on taitavaa, tarkkanäköistä ja heleää kirjallisuutta, nykykaunoa taitavimmillaan. Se on romaani ja ihmisyyden tutkielma, se on tarina, jonka olisin halunnut itse osata kirjoittaa. Se on kertakaikkiaan upea.

Kirjan loppupuolella googletan Vigdis Hjorthin ja saan tietää Perintötekijöiden aiheuttamasta kohusta, Hjorthin oman perheen kykenemättömyydestä käsitellä tyttärensä ja sisarensa tapaa tuoda asioita julki taiteen kautta. Hjorth toivoo itse erinäisissä haastatteluissa kirjaa luettavan romaanina autofiktion sijaan, ja yritän kunnioittaa hänen toivettaan, aikomustaan, oikeuttaan taiteilijana myös Onko äiti kuollut -romaanin parissa, vaikka se toki tämän uuden tiedon myötä taas kasvaa, hieman suuremmaksi, Johannan Lapsi ja äiti 1 & 2 -teokset saavat uuden symbolisemman ulottuvuuden. Romaani kasvaa tiedon myötä myös yhä vahvemmin tutkielmaksi siitä, kenen totuus on, kenen tarinaa taiteilija saa luoda, ja mikä on katselijan vastuu – kun kaikki näkevät teoksissa aina lähinnä itsensä, onko kyse enemmän taitelijan motiiveista vai katsojan tulkinnasta? Todellisuuden, totuuden ja taiteen suhde on monimutkainen, mutta kuten Hjorth itsekin kirjoittaa, Johannana:

"Taiteilija ei suhtaudu todellisuuteen sellaisenaan vaan siihen mikä on taiteellisesti mielenkiintoista. Todellisuus on pesujauheen ja vessapaperin ostamista, bussilippuja, laskuja, hampaidenpesua ja ummetusta, tiskikoneen täyttämistä ja tyhjentämistä, todellisuus on mielenkiinnoton, totuus on mielenkiintoinen, mutta siihen on vaikea tarttua, sitä on vaikea piirittää, tavoittaa.

Teoksen suhde todellisuuteen ei ole mielenkiintoinen, ratkaiseva on teoksen suhde totuuteen, eikä teoksen totuusarvo ole siinä miten se suhtautuu niin sanottuun todellisuuteen vaan siinä vaikutuksessa mikä sillä on katsojaan."

Helmet-haaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa