MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU : 

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

207s.

Kosmos 2020

Saatu arvostelukappaleena

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? on yksi lempipodcasteistani. Se on terävä, omalla tavallaan hauska ja ajatuksia herättävä, ja vaikka se herättääkin ajoittain hieman erilaisia ajatuksia, miten itse asioita hahmotan, saa siitä paljon pohjaa niin yleiseen keskusteluun kuin omienkin näkemysten rakentamisen tueksi. Kun kaksikko nyt syksyllä julkaisi Mikä liberalismia vaivaa? -teoksensa, ryntäsin sen seuraan varsin suoriltaan. Hieman lukukokemus tosin venyi, luin sitä yhtaikaa esimerkiksi Martelan Suuntana merkityksellinen elämä -selfhelpin kanssa (mikä oli tavallaan hassua, sillä liberalismikritiikin rinnalla luettu liberalistinen "sen kuin löydät itse elämääsi merkityksellisyyttä, niin siitä tulee merkityksellistä" -tarina sai aika omia tasojaan tällä yhdistelmällä) sekä Morrisonin Toiseuden synnyn kanssa (paremmin toisiaan tukeva kombo), mikä teki tästä nimenomaisesta kirjasta joko vastaparin tai kaikukopan jo muulle luetulle. Lisäksi se osin sekoitti, limitti ja lomitti luetun ja toisaalta samaan aikaan myös podcasteja kuunnellun yhteen niin, etten enää ole ihan varma mikä on tästä kirjasta ja mikä jostain muusta, mutta toisaalta, sitä kai parhaat lukukokemukset ovat. Osa jotain suurempaa, osa omaa elämää. Ja ajatuksia, ennen kaikkea.

Olen itse töissä kasvatusalalla, erityisopettajana ajassa, jossa liberalismi on valunut hyvin vahvasti sisälle hyvinvointivaltion perusteisiin. Individualismi ja perheiden vapaus valita menee työnantajakunnassani oikeastaan kaiken edelle, ja mahdollisuuksien tasa-arvosta on tullut aivan riittävä tapa hahmottaa maailmaa. Ei sen niin väliä, ettei kaikilla ole samanlaista lähtökohtaa, onhan kaikilla teorian tasolla samanlainen tsäänssi nousta ylös koulutusportaita vaikkapa pöhiseväksi toimitusjohtajaksi! Tätä tarinaahan liberalismi rakastaa, köyhän yksinhuoltajaäidin (valkoista) poikaa lähiöstä, joka ihan itse omalla työllään nousee pois kurjuuden alhosta ja liittyy kokoomuksen kannattajiin. Oman onnensa seppiä jne. Ja samalla samaa vaaditaan muilta, kun itsekin pystyi. 

Oikein valistuneella hetkellä tolkullinen liberalisti kuitenkin muistaa välillä, että kaikilla ei ole hyvä olla. Silloin se (esimerkiksi presidentillisesti) huolestuu yhtäkkiä videopelejä pelaavista teineistä, jotka uhkaavat syrjäytyä (lue: muuttua tuottamattomiksi yhteiskunnan jäseniksi). Nyt heille suunnataan rahaa ja hankkeita, jotta heidät saadaan nostettua pois pois pois, takaisin kouluun, töihin, tuottamaan. Vastikkeeton raha kun tämän eetoksen mukaan tuottaa vain työtä vältteleviä lurjuksia, yhteiskunnassa, jossa tosiaan pätkätyöt ja alustatalous ovat uusi normi, eikä nuorilla enää tutkimustenkaan mukaan ole edes välttämättä mahdollisuuksia samaan tulotasoon kuin omilla vanhemmilla. Ennaltaehkäisy taas? No siitähän me leikkaamme, koska talouskuri ja lyhyen aikavälin voitot. Se on jo niin normittunut käytäntö, ettei se edes tule mieleen.

Ja niin, kuten Lahtinen & Purokurukin kirjassaan teorian avulla taustoittavat, tämä on juuri yksi niistä suurista asioista, joka sitä liberalismia vaivaa: näkymättömältä tuntuva yhteiskuntajärjestys kun tuottaa tarinaa, jossa jokaisen täytyy itse riipiä itsensä ylös samalla kun se tosiasiassa perustuu valtarakenteille, valtajärjestelmille ja taloudelle, jossa raha kirjaimellisesti menee rahan luo. Vaikka lukuisten tutkimusten mukaan juuri institutionalisoitunut ja politisoitunut valta tuottaa tilannetta, jossa ihmiset eivät syrjäydy vaan sysätään syrjään, koska he eivät mahdu liberaaliin normimuottiin, saadaan sekin, seuraus siis, näyttämään syyltä. Ja näin voidaan nostaa kädet pystyyn, tähän me ei kyetä, tuota me ei saada nostettua, oma moka. Ja ei kun vapautetulla, mutta kummasti kallistuneella taksilla seuraavaan yhtiökokoukseen.

"Liberalismi on toiminut kapitalismin käyttöliittymänä. Kun kapitalismi on päätynyt kriisiin, liberaalien maiden väestö on alkanut kyseenalaistaa liberalismia, ei kapitalismia." 

Liberalismin vaivoissa alkupuoli keskittyy historiakatsaukseen, varsin suppeasti, mutta juuri sellaisella tasolla, että siitä saanee oleellisen kiinni ja tarkemmin asiaan voi halutessaan syventyä itse. Loppupuoli taas oli osoitettu sekä nykytilan tarkastelulle että mahdollisille pienratkaisuehdotuksille; jälkimmäinen tosin vain jäi harmillisen ohueksi osuudeksi niin sivumäärältään kuin konkreettiselta sisällöltään. Niinhän maailma tosin menee, sitä on aina helpoin hahmottaa taaksepäin katsoen, nykytilan ymmärtäminen taas vaatii paljon enemmän tietoa ja kykyä ajatella jopa oman aikansa yli. Ja on sitäkin tässä, paikoin, ja esimerkiksi äärioikeiston nousua perustelevat osuudet ovat taiten taustoitetut. Ja muistuttavat erityisesti siitä, miten sekin on seuraus, ei syy. Kuten 99% muistakin liberalismin sisäisistä tai sitä uhkaavista ongelmista.

Ja taitavasta taustoituksesta ja teorian käytöstä huolimatta (vai juuri siksi?) lukukokemusta häiritsee hieman ylätasolle jumiutuminen: paikoin kirjoittajat toistavat itse itseään teoriatasolla sen sijaan, että esimerkiksi havainnollistaen avaisivat erilaisia liberalismin toimintamekanismeja yksittäisen ihmisen näkökulmasta, esimerkiksi valta-asetelmia purkaen. En toki täysin tiedä, onko se välttämättä tällaisen kirjan tehtävä, mutta toisaalta: jos mainostaa kirjaa eräänlaisena self helpinä, täytyisi kai päästä myös niihin käytännön rakenteisiin, jotka eroavat kuitenkin varsin merkittävästi filosofispoliittisesta pyörittelystä. Takakansi kun lupaa, että kirjan avulla "tunnistat liberalismin itsessäsi ja opit erottamaan liberalismin siellä, missä se piiloutuu neutraaliksi asianlaidoiksi". Osin kyllä juu, tätähän tässä on, ja sinänsä kirja toimii mainiona keskustelunavauksena etenkin niille, joille aihe on uusi. Mutta ehkä tässä kohtaa kysymys kuuluukin: tarttuuko tähän kirjaan ne, jotka eivät ole aiemmin liberalismin ongelmallisuutta huomanneetkaan vai ne, jotka jo valmiiksi nauravat instagramin libis-memeille?

Yleisesti ottaen paljon tässä oli "tuttua ja turvallista" Mikä meitä vaivaa -podcast-kuuntelijalle, mutta ei kai tätä voi liikaa painottaa. Liberalismin purkaminen kun lähtenee liikkeelle silmien avaamisesta, nykytilan havaitsemisesta siinä mielessä, ettei se ole mikään ikuinen ja luonnollinen asiantila, kuten siitä on totuttu puhumaan, vaan se tosiaan on se paljon puhuttu sosiaalinen konstruktio, rakennelma, jota ylläpidetään puheella, tarinoilla ja rakenteisiin uponneilla valta-asetelmilla. Vallankäyttöä jo sekin, että liberalismi paikantuu ainoaksi oikeaksi arvopohjaksi, kapitalismin luonnollistamisesta nyt puhumattakaan. Ja niin kauan kun liberalistiskapitalistisen yhteiskunnan vastaus ongelmiin todella on syihin puuttumattomuus ja seuraustulipaloihin pillillä puhaltaminen, ei tässä kovin valoisat tulevaisuuskuvat taida olla. Ainakaan jos Lahtista & Purokurua on uskominen. Onneksi loppua kohden kirjassa tarjotaan myös hieman lohtua vaihtoehtoisten yhteiskuntaa hahmottavien näkemysten avulla. Kaikki ei ole menetetty, mutta ensin meidän täytyisi yhdistää voimamme. Järjestäytyä liberalismia vastaan, eikä jäädä kiinni sen tarjoamaan kuplautuvaan keskustelukulttuuriin, jossa arvovasemmistokin muuttuu vain lähinnä keskinään nokitteleviksi moralisteiksi. Siis ainakin jos Lahtista & Purokurua ja lukuisia heidän lainaamiaan tutkijoita on uskominen. Mutta sekin on vain yksi tarina nykyvasemmistosta, jonka yli täytyy pystyä katsomaan. Josta täytyy irtaantua, jotta meillä olisi edes jollain tapaa realistisia vaihtoehtoja liberalismille. Sillä niitä jos jotain tässä kaivataan, todella kipeästi. Ennen kuin on myöhäistä.

Helmet-haaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi (tämä oli siis pyytämättä saatu arvostelukappale, hieman lavea haastekohdan tulkinta siis, mutta menkööt!)