EVIE WYLD : ME OLEMME SUSIA423s.
Tammi 2020
Alkuteos: The Bass Rock // 2020
Suomennos: Aleksi Milonoff
Kolme naista, sumuisen sateinen Skotlanti, rinnakkaisia, limittyviä ja lomittuvia tarinoita. Seksuaalista väkivaltaa, manipulointia, murhia. Sukupuolittunutta väkivaltaa rumimmillaan. Sitä, ja paljon muuta on tämän syksyn uusi suomennos Evie Wyldiltä, romaani Me olemme susia.
Wyldin edellinen suomennos, neljän vuoden takainen Kaikki laulavat linnut hurmasi aikoinaan – tai olin ainakin muistellut että hurmasi, vanha arvioni ei ollutkaan ihan niin suotuisa kuin olin muistellut – ja tuntui loogiselta napata jonkinlaiseksi välilukemiseksi myös hänen uusin teoksensa. Kaikissa laulavissa linnuissa hurmasi synkkä, outo tunnelma, ja sitä tässä uudemmassakin todella oli. Vaikka kirjaa oli lukenut jo satoja sivuja, ei vieläkään ihan tiennyt missä mennään, mistä kirja kertoo saati mitä vielä tulee tapahtumaan. Ja se oli kutkuttavaa: yleensä tarinat on jo valmiiksi niin hyvin paketoituja, että niiden seuraaminen on lineaarista perässä pysymistä, eikä arvoituksille juuri jää tilaa. Mutta tässä jäi, ja se tuntui jotenkin äärimmäisen virkistävältä. Että outoa ja synkkää voi kirjoittaa näinkin, poikkoillen. Ei aina jokin Suuri Teema edellä, vaan pienistä näkökulmista, asia kerrallaan avautuen. Siinä Wyld on taitava, ja siksi kirja koukutti heti alusta alkaen. Sitä vain luki ja luki, sillä missään vaiheessa minulla ei ollut mitään hajua, onko tämä nyt sitten lintu vai kala. Ja sen selvittäminen oli nyt parasta, mitä kirjallisesti hetkeen on tapahtunut.
Ja kaikenlaista rumaahan sieltä kirjan sisältä löytyi. Wyld kuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa väkevästi, ja tuo esiin raikkaalla tavalla ne oikeutuskeinot, jolla naista on jo vuosisatoja hiljennetty: 1700-luvulla katala nainen oli noita, maailmansotien jälkeen hysteerinen hupakko, joka kaipaa parantolaa. 2000-luvulla ollaan tultu jo johonkin, mutta ei vielä perille, ei lähellekään. Väkivalta on pysyvä osa yhteiskuntaamme, ja sen juuret ovat syvällä patriarkaattisessa misogyniassa.
Aiheistaan huolimatta Me olemme susia oli kuitenkin hieman hämmentävälläkin tavalla vetävä kirja. Se on tavallaan myös vähän vaarallista, sillä tematiikan äärelle pysähtyminen vaatii juuri pysähtymistä. Naista alistava tarina on tarinana niin tuttu, että sitä ei meinaa edes huomata. Sortoa ei tajua, sillä se on juurtunut syvälle. Uhriksi joutuneen ääntä ei kuulla, sillä yksittäinen tapaus on aina, no, yksittäistapaus. Mutta siinäpä kirjan hienous piileekin: Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.
Helmet-lukuhaaste 2020: 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti