Olen kertonut sen ennenkin: kun jostain kirjasta tietää jo ensisivuilta, että tulen rakastamaan sitä, lykkään kirjan lukemista aina vain myöhemmäksi. Ja jos jokin kirjasarja, trilogia tai muu on tulossa päätökseen, on viimeiseen osaan tarttuminen kaikkein vaikeinta. Entä jos en pidäkään siitä? Entä jos se ei ole yhtä hyvä kuin muut? Entä jos se on vielä parempi, mutten tiedä miten olla, kun tiedän, ettei tätä saa lisää? Entä jos hyvän vain voisikin säästää ikuisesti, pitää sitä lähellä, mutta silti lukematta? Nurinkurista, tiedän. Mutta niin hurjan totta minulle, monissa asioissa. Ajatus täydellisestä on usein kutkuttavampi kuin todellisuus kaikkine pienine ryppyineen.
Kaksi vuotta sitten huullaannuin Cuskin trilogian ensimmäisen osan näkökulmavalinnasta, sivullisen seuraajan upeasta huomiokykyisyydestä täysin. Viime kesänä tuskailin tämän saman säästää-kakku-syödä-kakku-dilemman kanssa, mutta sain kuitenkin luettua myös toisen osan, ja rakastin sitäkin. Ja nyt, kuten siis huomata jo saattaa, on viimein tullut aika saada tämä trilogia päätökseen. Ja Kunnia todella tekee sen kauniisti.
"Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen."
Kunniassa on kulunut vuosia edellisosan erosta, lasten kanssa yksin jäämisestä, Siirtymän asunnon remontista. Faye on lähtenyt johonkin lämpimään Euroopan maahan, kirjallisuuskonferenssin ja jakarandapuiden keskelle. Tuttuun tapaan hän istuu ja kuuntelee, on sisällä hyvinkin keskiluokkaisessa, etuoikeutetussa kirjailijuuden maailmassa, jonka esiin nostaminen on niin selkeää, että se alkaa olla sisäänpäin kääntyneelle ja elitistiselle käsitykselleen jo kritiikki. Trilogian kolmas osa palaakin temaattisesti jollain tapaa huomattavasti lähemmäs ensimmäistä kuin toista osaa, ja se jo tutulla tavallaan tarkkailee sivusta, ja jättää Fayen entistä vahvemmin tarkkailijan rooliin. Cusk tekee sen edelleen taitavasti, mutta tavallaan ennalta-arvatenkin jo aiempaa toistaen, joten siihen on jo tottunut, se ei enää ole samalla tapaa maagisen kaunista kuin alkuun. Se jopa välillä hieman raivostuttaa, ei sillä, etteikö kerronnan muoto edelleen sitä hyvin tukisi, vaan ennemmin siksi, että jollain kummalla tavalla tämä tuntui vain ensimmäisen osan toisinnolta. Ja jopa: loppua kohden puuduttavalta.
Mutta ei se kirjasta huonoa onneksi tee. Cusk on edelleen terävä, hän tarjoaa edelleen hienoja näkökulmia, piiloisempaa tapaa näyttää asioita, jotka toisin kerrottuina tuntuisivat liiankin räikeiltä. Se vaan tekee tästä kirjasta kirjoittamisesta mahdotonta, sillä olen kirjoittanut jo aiempien osien kohdalla kaiken, mitä tämä herätti ajattelemaan. Se on upea, edelleen. Se on tarkkanäköinen, vieläkin. Se on täyttä Cuskia, sataprosenttisesti. Ja siksi se on yhtaikaa täydellisen ihana ja etäännyttävän toistoinen. Se on lupaus siitä, että saan juuri sitä mitä odotan, kun olenkin tietämättäni kaivannut jotain ihan muuta. Ja kun nurinkurisuudesta puhutaan, juuri siksi rakastin sitä. Ilman mitään logiikkaa. Pisteenä kauniille trilogialle, osana kokonaisuutta. Ehkä vielä joskus luen nämä kaikki kolme putkeen, uudelleen suomeksi tai sitten alkukielellään, mutta nyt suljen silmäni kaikelta negatiivisuudelta, ja rakastan vain menemään. Tekee ihan hyvää, välillä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti