ME OLEMME ILMASTO

JONATHAN SAFRAN FOER :

ME OLEMME ILMASTO – MITEN PLANEETTA PELASTETAAN RUOKAVALINNOILLA?

270s.

Atena 2020

Alkuteos: We Are the Weather: Saving the Planet Begins at Breakfast / 2019

Suomennos: Ulla Lempinen

Olen ollut pääsääntöisesti kasvissyöjä kymmenisen vuotta. Alkuun syyni olivat enemmän ilmastolliset, myöhemmin myös eettisyys on tullut yhä vahvemmin mukaan ruokavalintoja miettiessä. Asia on yhtaikaa minulle tärkeä mutta myös äärimmäisen arkipäiväinen: en pohdi ruokavalintojani päivittäin, sillä olen jo niin tottunut tähän, että ennemminkin yllätyn, jos kohtaan suurinpiirtein ikäiseni ihmisen, joka syö lihaa. En myöskään juurikaan keskustele aiheesta, ei sillä, ettenkö sitä kokisi tärkeäksi, vaan ennemminkin siksi, että minusta jokaisella tulee olla oikeus olla kohtaamattaan ruokavalintojaan poliittisesti saati olla rakentamatta siitä identiteettiä. Kumpikin lähestymistapa toki on (tiettyyn pisteeseen, eli syyllistämisaspektiin asti) ok, mutta ei yksinkertaisesti minua. On mieletöntä, että osa tekee omasta syömisestään esimerkin toisille, mutta ihan jo oman ruokasuhteeni vuoksi pysyttelen itse mieluusti myös tässä asiassa henkilökohtaisen tasolla.

Viitisen vuotta sitten kiinnostuin kuitenkin ihan jo oman ajattelun tueksi lukemaan enemmänkin ruokateollisuudesta kertovasta kirjallisuudesta. Yksi tärkeitä lukukokemuksia oli suomalaisen Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirja, ja sitä ennen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teos. Neljä vuotta sitten olen kirjoittanut tänne blogiinkin, etten pidä kovin todennäköisenä, että meistä kaikista vielä joskus tulisi vegaaneja, joten peräänkuulutin lähinnä eettisempää eläintuotantoa. Nyt vuosia myöhemmin en ole enää kovinkaan samaa mieltä itseni kanssa. Lihansyönti tuskin lähivuosikymmeninä loppuu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se ole myös pitkälti hyvinkin monen yhteiskunnallisen ja ilmastollisen ongelmamme syntyjuuri. Se, että syömme lihaa vain siksi, että olemme siihen tottuneet, ja että se on kivaa, ei enää riitä. Tarvitsemme huomattavasti radikaalimpia muutoksia, huomattavasti suuremmalle ihmismäärälle. Minkäänlaisia vapaudut vastuusta -kortteja ei ole olemassa, joten siksi sillä todella on väliä, mitä syömme. Ja mitä jätämme syömättä.

x

Ja tähän samaan tematiikkaan pureutuu Jonathan Safran Foer, yhdysvaltalainen kirjailija ja eläinten syömisestä kertovan tietokirjan suuri kuuluttaja. Heppu, joka puhuu kaikille lihansyönnin lopettamisen tärkeydestä, mutta ensimmäistä kertaa tunnustaa, ettei pystykään siihen itse. Ja tuolle tunnustukselle, valinnan vaikeudelle, päätöksissään pysymiselle hän päättää omistaa noin 300 sivuisen uuden kirjansa, Me olemme ilmaston.

Ilmastonmuutos on totta.

Ilmasto lämpenee ihmisen toiminnan seurauksena, ja se on pystytty kiistatta tieteellisesti todistamaan.

Yksi suurimpia yksittäisiä ilmaston lämpenemiseen liittyviä tekijöitä on ruokateollisuus. Ja tarkemmin: lihateollisuus. 

Yhden ihmisen yksittäinen, merkittävin ilmastoteko on siis joko lopettaa tai vähintäänkin radikaalisti vähentää omaa lihansyöntiään.

Foer ehdottaa, että jos puolet päivän aterioista, vaikkapa aamiainen ja lounas, olisivat kokonaan vegaanisia, pääsisimme kollektiivisella panostuksella pitkälle.

Hän myös muistuttaa, että kyse ei ole silloin uhrauksesta, sillä se on välttämättömyys. Meidän tulee opetella ajattelemaan, ettemme siis luovu mistään, vaan paremmilla ruokavalinnoillamme annamme jälkipolvillemme mahdollisuuden elää samanlaisessa maailmassa, josta itse juuri nyt nautimme.

x

Ja kyllä. Tämä sanoma on vakuuttava. Allekirjoitan sen täysin. Myönnän, että myös minulla on tässä parantamisen varaa: vaikka en syö enää lihaa, koskaan kotona en minkäänlaista, ravintoloissa silloin tällöin vielä kalaa, olen hieman huomaamattani palannut maitopohjaisiin jogurtteihin, ja juustoa, sitä kyllä kuluu. Ja sepä tässä paradoksaalista onkin: juusto on naudanlihan jälkeen seuraavaksi painavin asia hiilijalanjäljeltään. Siis painavampi kuin esimerkiksi sianliha. Juustoon tarvitaan niin paljon, niin tiivistä määrää maitoa, että sen tuotanto kipuaa todella lähelle naudanlihan hiilidioksidipäästöjä. Joten juu, yhdyn Foerin sanomaan. Kasvisruoan puolesta on äärimmäisen helppo puhua. Toiminta onkin sitten aivan eri asia. 

Foerin kirja on siis tärkeä. Se osuu siihen, mistä muidenkin kuin nuorten ilmastoaktivistien pitäisi puhua päivittäin. Se osuu siihen, mitä kaiken rakenteellisen lisäksi meidän jokaisen pitää tehdä. Foer tekee sen vedoten tunteisiin, tarinallistaen, kertoen itsensä kautta. Se varmasti toimii, osalle lukijoista. Itse olen kyseiselle retoriikalle hieman allerginen, eikä tämä kirja siis varsinaisesti ollut minun kirjani. Mutta aiheensa puolesta sanon, että se on hyvin monen muun kirja. Se on helpostilähestyttävä, se ei paasaa, ja se itseasiassa piilottaa painavimmat faktansa noin 600 anekdoottiin, tarinaan ihan kaikesta muusta kuin ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten ruokavalinnoillamme planeetta on pelastettavissa. Se on toimiva ratkaisu, jos tutustuu asioihin ensimmäisiä kertoja. Joten: jos ruoan ja ilmastonmuutoksen yhteys ei ole sinulle vielä tuttu, tartu tähän kirjaan. Se saattaa antaa paljon. Se saattaa ärsyttää ja haastaa, mutta toisaalta, jos yksikin eläinperäinen tuote vaihtuu ruokavaliossamme sen ansiosta vegaaniseksi, onhan se nyt jotain ainakin saanut aikaan. Ja jostainhan sitä on aina lähdettävä.

Helmet-haaste 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti