EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN
187s.
Kosmos 2020
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta
Kirjavuoteni on lähtenyt käyntiin hieman hitaasti ja yllättävän kaukana jokapäiväisestä lukemisesta. Yöpöydällä viipyy pino jo pitkä aika sitten aloitettuja, mutta kerta toisensa jälkeen puolitiehen jääviä kirjoja, joista jokaisesta pidän, mutta mikään ei varsinaisesti vedä jähmeän arjen keskellä puoleensa. Olen pitänyt lukemisesta hetken taukoa kokonaan, ja yrittänyt sitten taas uudestaan, mutta jäänyt aina kauas, keskittymättömyyden syövereihin. Kunnes vastaan tuli Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, postilaatikosta pinoon ilmestynyt arvostelukappale, josta joka toinen jollain tapaa sosiaalisen median kanavissani tuntui puhuvan. Hyvin jaettu kirja siis, sanoisin.
Mutta hyvä että oli. Näkyvyys sai minutkin tarttumaan, kiinnostumaan ja keskustelemaan jo ennen kuin tätä edes itse luin. Ja kun mielenkiinto oli herännyt, luinkin tämän muutaman metromatkan aikana, oranssien penkkien ja alati ympärillä vaihtuvien ihmisten keskellä, keskittyneesti ja kerrankin itsekin tarinan sisällä.
"Yksi mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi kissan. Annoin sen pois.
Toinen mies ei tunnistanut minua kadulla, vaikka oli lähettänyt kaksi päivää aiemmin treffikutsun. Selvisi, että hänellä oli hajataittoa. Kävimme ulkona pari kertaa mutta emme nähneet tulevaisuutta samalla tavalla."
Sjöholmin esikoinen on muodoltaan varsin tyypillistä 2010-lukua: tunnustuksellista ja tietyllä tapaa häpeilemätöntä nuorehkon naisen autofiktiota, joka puhuu asioista sellaisista näkökulmista, jotka ovat aiemmin vaatineet vaikenemaan. Sjöholm kirjoittaa kauniisti, kirkkaasti ja terävästi, kuljettaa tarinaansa usealla tasolla kohti päätepistettä. Useissa Paperilla toisesta kirjoitetussa arviossa joko kiitellään tai kritisoidaan teoksen päiväkirjamaisuutta, mutta minä en lue sitä niin. Tai tietyllä tapaa luen, tunnistan kyllä mistä kanssalukijat puhuvat, mutta koen eri tavoin. Pidän siitä, sellaisesta henkilökohtaisesta intiimiydestä, jonka kautta Sjöholm aiheitaan käsittelee. Minulle se tuo tietyllä tapaa mieleen jopa Saara Turusen tarkkailevan tyylin, sillä se jättää rivien väliin niin paljon tilaa, että sitä alkaa automaattisesti täyttää itse, peilata joko oman elämän tai yhteiskunnallistenkin teemojen kautta. Kuljettaa henkilökohtaisesta kauemmas, suostumuksen rajoihin, taipumiseen, tapaan kuvata tyttöyttä, naisen harrastamaa seksiä, äitiyttä ja sitä miten se on muutakin kuin rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta.
Tuosta kiitollisuudesta – tai oikeastaan sen vaatimuksesta – tämän kirjan kohdalla tulin keskustelleeksi jo ennen koko teoksen lukemista. Sjöholmin päähenkilö ei kaiken anteeksipyytelevyytensä keskell pyydä kirjassaan kuitenkaan varsinaisesti anteeksi sitä, että tuntee myös yhteiskunnan silmissä tavoiteltujen asioiden, parisuhteen ja lapsen saamisen, kohdalla ristiriitaisiakin tunteita. Ymmärrän, että lukijasta, jolta nuo puuttuvat, tietynlainen purnaaminen voi tuntua kiittämättömyydeltä, mutta nyt jo kirjankin lukeneena voisin sanoa, että se on kaikkea muuta kuin sitä. Se on taiteilua kiitollisuuden ja inhimillisyyden välissä, sitä ettei mikään ulkoinen asia, saavutus maailmassa tee onnelliseksi itsessään. Että ei ole olemassa mitään yksittäistä asiaa, saavutusta tai pistettä, jossa ollaan onnellisia sitten kun. Että ihmisyys ja inhimillisyys jatkuu, vaikka elämässä olisi kaikki näennäisesti hyvin, ja senkin tunnustaminen on tärkeää. Se on tärkeintä, sillä se on aitoa, kipeää elämää. Ei haavekuvia, vaan todellisuutta, jossa rakkauskin täytyy valita joka päivä uudestaan. Oli siitä miten kiitollinen tahansa.
x
Sjöholmin esikoinen on kovin kiinni tässä ajassa, ja tavallaan se on sisarkirja niin monelle. Erityisesti se tuntuu Aino Vähäpesolan Onnenkissan isosiskolta, toisaalta taas Saara Turusen Rakkaudenhirviön henkilökohtaisemmalta ja sitä kautta helpommalta versiolta. Siinä on jotain samaa myös Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -teoksen kanssa, mutta kaikista vertauksista huolimatta se on myös aivan omansa. Omaääninen, herkkä ja kaunis. Moni tuntuu sosiaalisessa mediassa kertovan, ettei oikein saa tästä otetta, löydä tarttumapintaa, mutta minä löysin. Kaikessa henkilökohtaisessa oman lukijaminäni kanssa vallitsevassa erilaisuudessaankin Sjöholmin autofiktiivisen teoksen päähenkilö oli niin lähellä minua, että hän tuntui omalta jo ensisivuilla. Hiljaisen kauniilta kotiinpaluulta, jonkin sisällään olevan selittämättömän aukaisemiselta. Ja se jos mikä on ihana tapa aloittaa tämä uusi kirjavuosi.
Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
Kirjasta muualla: Sivulauseita, Sivusuhteita, Aina joku kesken
Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
Kirjasta muualla: Sivulauseita, Sivusuhteita, Aina joku kesken
"Että ihmisyys ja inhimillisyys jatkuu, vaikka elämässä olisi kaikki näennäisesti hyvin, ja senkin tunnustaminen on tärkeää. Se on tärkeintä, sillä se on aitoa, kipeää elämää. Ei haavekuvia, vaan todellisuutta, jossa rakkauskin täytyy valita joka päivä uudestaan." Tämä on niin hieno kuvaus kirjasta mutta myös niin totta että meni ihan kylmät väreet, tallennan sen mukaani.
VastaaPoistaOn jännä miten tämä kirja on jakanut mielipiteitä, mutta yleensähän kiinnostavimmat kirjat tekevät juuri sen. Mulle tämä on nyt jälkikäteen parempi kuin lukiessa, silloin se paikoin puudutti, mutta nyt mieleen palautuu kirkkaita välähdyksiä, iloa siitä että niin arkisia kipeitä kauniita monimutkaisia juttuja on sanoitettu.
Kiitos Helmi. <3 Ja niinhän ne tekevät, tämä nyt etenkin kun on saanut niin hurjasti somessa näkyvyyttä ja kohinaa ympärilleen. Mutta hyvä että on, tässä on jotain niin ajassa kiinni olevaa, että on hurjan mielenkiintoista lukea minkälaista vastaanottoa se missäkin saa osakseen!
PoistaKuuntelin tämän kirjan ja minusta se tuntui aika tavalla puuduttavalta, vaikka siinä oli mielenkiintoisia ja rohkeita kuvauksia naisen arjesta. Ongelmana oli mielestäni rakenteen keskeneräisyys: teksti oli tasamittaista soutamista. Haluttiinko sitten sillä kertoa, että nykyihmisen elämässä ei kovin syvällisiä tapahdu, tällaista arki sitten on lopulta? Sama fiilis mulle jäi kyllä viime vuonna lukemastani Sisko Savonlahden kirjoittamasta romaanista "Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu". Siinäkin päähenkilö jotenkin vain ajelehtii elämässään. Molempien näiden kirjojen päähenkilöille tuli mieleen sanoa, että hankkikaa elämä.
VastaaPoistaIhan mielenkiinnosta, kuka määrittelee mikä on elämä ja miten sitä pitää elää? Onko siis olemassa joku Ylhäältä Annettu Oikea Elämä, jonka jostain voi hankkia, jota näiden naisten pitäisi elää, jotta muut ympärillä olisivat tyytyväisiä?
PoistaEn tarkoita, että kaikkien näistä kirjoista täytyy pitää, makunsa kullakin ja se heille suokoon. Jos tuntuu tylsältä, niin onhan niitä muitakin kirjoja. Mutta jos suurin ajatus on se, että jonkun toisen kuvaus arjesta johtaa ajatukseen, että elämää ei ole, olisi minusta kiinnostavampaa pohtia yleisiä ajatuksia ja normeja yhteiskunnallisista odotuksista "oikeanlaisesta" arjesta ja elämästä kuin tyynesti todeta, että joillain se sitten on vääränlaista.