LEMPIKIRJAN ANATOMIA – ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

320s.

Tammi 2019

Saatu arvostelukappaleena

Luin Hakkaraisen Dioraamaa viikkoja. Useita, ehkä neljä, lähemmäksi viisikin, ja se on minulle pitkä aika, pitkä etenkin kun luin vain tätä yhtä, ja pysyin sen parissa silti. Luin Dioraamaa, kun pään sisällä ajatukset olivat vasta tekemässä jonkinlaista järjestäytymistä uuden elämäntilanteen edessä, luin, kun oma kapasiteetti ottaa vastaan oli jo valmiiksi äärimmäisilleen täytetty. Näillä oman elämän myllerryksillä sinänsä ei ole väliä, enkä varsinaisesti omista kuulumisista nyt olekaan kiinnostunut kertomaan, mutta enemmän minua kiinnostaakin se, että niistä huolimatta, tai niihin peilaten, kirja pysyi silti käsissäni koko kuukauden. Pitkän ajan, etenkin kun keskittymättömyydestä on kysymys. Niinpä minä luin paloina ja pätkissä, innolla ja vähän väkisin, mutta silti koko ajan eteenpäin, sivuja hiirenkorvilla täyttäen, joka toisen lauseen kohdalla pysähtyen, lukien uudelleen, sisäistäen ja syventyen.

"Ihminen poikkeaa muista eläimistä siinä, että se pysty kasvattamaan loputtomasti tietomääräänsä kumulatiivisista tieteistä, teknologiasta, mutta kaikki mikä liittyy lajitovereiden suhteisiin ja kohtaamisiin – on sidoksissa aikaan – on ihmiselle mahdotonta. Niissä se ei edisty, ei politiikassa, eikä etiikassa, rakkaudessa, vaan on loppumattomassa lähtöpisteessä. Sokea historialle. Sokea tulevaisuudelle. Sokea itselleen ja toisilleen."

Anna-Kaari Hakkarainen tuli minulle tutuksi kolmisen vuotta sitten, kun lainasin kirjastosta hänen edellisen romaaninsa Kristallipalatsin. Se muodostui vastoin ennakko-odotuksiani kauniiksi, eheäksi tarinaksi nykymaailmasta ja sen pinnan alla kuplivasta epävarmuudesta. Kun Tammelta haluttiin lähettää minulle tämä Hakkaraisen uusin romaani, otin sen vastaan mielelläni, lukuunkin samantien saapumisensa jälkeen.

Dioraama on jonkinlainen tarina muistamisesta, rakkaudesta sekä muistamisen ja rakkauden anatomiasta, mutta ensisijaisesti se on kirja, jonka äärellä olen jälleen tilanteessa, jossa muiden lempikirjojeni tapaan en halua kertoa itse tarinasta mitään. Haluan, että se on myös muille lukijoille samanlainen kuin se on ollut minulle: yllättävän ja uudenlainen, itse kokonaisuudessaan koettava ja löydettävä. Tavallaan tarinan typistäminen jonkinlaiseksi juonikuvaukseksi tekee myös väkivaltaa itse kirjalle: liiallinen jäsentäminen pakottaa romaanin rajoihin, joihin se ei kuulu, pienentää sen laatikkoon, jonka yli se jatkuvasti itse kerrontansa tasolla kasvaa. Ja koska rakastin juuri sitä kaikista eniten tämän kirjan kohdalla, en halua sitä myöskään muilta lukijoilta pois viedä.

Silti voin sanoa, että Hakkaraisen Dioraama on hämmästyttävän kaunis ja älykäs olematta kuitenkaan harkittu saati päälleliimattu. Anna-Kaari sanoittaa koko kirjansa läpi niin abstrakteja asioita pieniksi lauseiksi, ettei niiden äärellä voi kuin pysähtyä hämmästelemään, että miten näinkin vaikea asia voi saada sanat, miten näinkin oudolta ja epämääräiseltä tuntuvan tunteen voi näin oivallisesti kirjoittaa auki. Ja miten näin pienistä, esteettisistä palasista voikin kasvaa näin suuri ja merkityksellinen romaani.

Dioraama koostuukin muillekin lempikirjoilleni tyypilliseen tapaan yksityiskohdista, ja se on toinen asia, mikä tästä tekee erityisen kauniin. Elämä ei etene lineaarisesti, joten kun myös romaani vapauttaa kerrontansa sen pakollisuudesta, syntyy jotain aivan uutta, erilaista ja jollain kummalla tapaa todellisempaa. Syntyy tiloihin perustuva muistitekniikka, kirja muistamisesta ja muistoista,  kirja, joka käyttäytyy kuin oma pää. Pienistä hetkistä ja välähdyksistä, irrallisten asioiden irrationaalisesta yhteenliittämisestä, merkitysten etsimisestä ja kaaoksen alun paikantamisesta. Tätä olen tehnyt itse koko syksyn, mutta sille ei ollut sanoja ennen Dioraamaa. En tiedä olisiko se niitä tarvinnutkaan, mutta kun oman mielen peilinä on kirja, joka tuntuu – ei enempää eikä vähempää – omalta mieleltä, on lukijana lähinnä hämmentynyt, että voiko tällaista olla. Voiko muutkin ajatella tai pelätä näin, kuulunko minäkin vain suurempaan joukkoon. Voinko minäkin rakentaa oman muistipalatsini, dioraamani, tai vaihtoehtoisesti hyväksyä, että tätä ihmisyys on, tähän ei liikaa kannata jäädä jumiin.

Tuntuu siis, että tässä on kaikki kohdillaan. Tuntuu, että niin vääränä pitämäni hetki olikin oikeampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ja vaikka tuntuu, että jossain pääsumussani osa romaanista ehkä meni jopa osittain ohi, tiedän jo nyt palaavani tämän pariin uudestaan ja uudestaan. Se saa paikan uuden kotini uudelta hyllyltä, sellaiselta, josta se on helppo ottaa esiin, josta sen hiirenkorvat saavat aueta uudestaan ja uudestaan.