VIIHDETTÄ VAILLA – 3 X ÄÄNIKIRJA, JOTKA VIEVÄT MENNESSÄÄN

Syksyn muuttokiireet ja monen paikkakunnan välillä sahaaminen ovat vieneet mukanaan, ja tuntuu, etten iltaisin enää jaksanut kirjan sivuja avata nukahtamatta. Puuhaa kuitenkin riitti sen verran paljon, että taustalla soineita äänikirjoja tuli kulutettua kuukauden sisään ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin yhteensä. Lempivillitykseni tänä vuonna ovat olleet englanninkieliset kirjat: ne, joihin ei vielä suomeksi pääse käsiksi, mutta joista koko kirjasome on puhunut jo vuoden tai pari. En ole ihan kartalla suomenkielisestä viihdekirjallisuudesta, joten näihin oli jollain tapaa myös helpompi tarttua. Karttuipa taas hieman englanninkielen sanasto, ja toisaalta pääsipä hetkeksi ainakin todella kauas omasta arjesta. Joten jos äänikirjat ja vielä suomentamattomat teokset kiinnostavat, tässä kolme varsin suosittelun arvoista äänikirjaa teillekin!

ANN PATCHETT : COMMONWEALTH

322s. // 10h34min

Harper 2016
Lukija: Hope Davis

Ann Patchettin Commonwealth on amerikkalainen perhedraama parhaimmillaan. Se käynnistyy 1960-luvun länsirannikolta, Frannyn ristiäisissä, jossa kuokkimaan tullut Bert Cousins huomaa suutelevansa Frannyn äitiä Beverlyä, ja myöhemmin muutaman vuoden päästä vievänsä tämän vihille. Bert ja Beverly yhdistävät perheensä, ja yhteensä kuudesta lapsesta tulee toisilleen jotain sisarusten kaltaista. Kahden risteävän perheen tarina yltää aina nykypäivään saakka, kun perheen salaisuus paljastuu kaikille niistä tehdyn elokuvan muodossa. 

Commonwealth on lempeä ja rauhallinen tarina, eikä se ehkä toimi kaikkein suurimmille toiminnan ja menon sekä meiningin ystävälle, mutta tarkkanäköisen ja viipyilevän ihmiskuvauksen viihteellisempänä kirjana se on erityisen mainio. Patchett käyttää kirjassa hyväkseen vaihtelevia näkökulmia, eri ihmisten risteäviä muistoja siitä mitä nuoruuden kuumina kesinä tapahtui. Joissain tarinoissa olisin tahtonutkin viipyä itsekin vielä pidempään, kuulla syvemmin mitä sisaruksille lapsuuden jälkeen tapahtui, mitä rivien välit jättivät kertomatta. Pieni salaperäisyys ja kertomatta jättäminen toimivat kuitenkin hienoina tehokeinoina, sillä itselleni yksi parhaita piirteitä viihdekirjallisuudessa on tietynlainen rohkeus jättää asioita avoimiksi, olla selittämättä liikaa. Tästä kirjasta jäi tunne, että sen ei todella olisi halunnut loppuvan, ja se jos mikä on merkki varsin kelvollisesta luku- tai kuuntelukokemuksesta.

TAYLOR JENKINS REID : 

THE SEVEN HUSBANDS OF EVELYN HUGO

391s. // 12h10min

Atria Books 2017
Lukijat: Julia Whelan, Robin Miles & Alma Cuervo

Hurmaannuin (ja lopulta enemmän kuitenkin ärsyynnyin) Taylor Jenkins Reidin uusimman Daisy Jones & the Six -äänikirjan kanssa reilu kuukausi takaperin, ja pienen tauon jälkeen uskaltauduin hänen edellisen romaaninsa, The Seven Husbands of Evelyn Hugon pariin. Siinä missä Daisy Jones oli fiktiivinen bändielämäkerta, on Evelyn Hugo fiktiivinen tarina Hollywoodin kuumimmasta tähdestä ja hänen seitsemästä avioliitostaan. Se lähtee liikkelle kun Evelyn Hugo tahtoo viimeisinä elinvuosinaan viimein tulla ulos mystisyyden kaapista, ja tarjoaa elämäkertaansa Moniquelle, nuorelle, mutta tuntemattomalle toimittajalle. Kirja kuulostaa heteronormatiivisemmalta kuin onkaan, ja tuo kontrasti tekee teoksesta lopulta varsin mielenkiintoisen.

Kuten jo aiemman lukukokemuksen parissa taisin todeta, Jenkins Reid on hurjan taitava kirjoittamaan monipuolisia ja aidonoloisia hahmoja vikoineen päivineen. Tarinan keskiössä oleva Evelyn Hugo on tästä erinomainen taidonnäyte, ja vaikka lopulta 90% sivuhahmoista typistyy varsin latteiksi ja yksiulotteisiksi, ohittuu tuo fakta varsin nopeasti, sillä tarina ei tosiaan keskity heihin. Kun Daisy Jones muutti 70-luvun rock'n roll -maailman todeksi, tekee tämä saman Hollywood-glamourille.

Tosin. Siinä missä ylläolevan Commonwealthin ei olisi suonut loppuvan, tämän kanssa taas odotin loppua lähinnä kauhulla. Eikä missään nimessä siksi, että kirja olisi ollut huono, päin vastoin, itse päätarinan kanssa olisi senkin parissa viihtynyt vaikka pidempäänkin. Syy pelolle oli kuitenkin aiemmin lukemani Jenkins Reidin Daisy Jonesin: tiesin jo valmiiksi, että tällä kirjailijalla on tapana yliselittää ja yliyhdistää jok'ikinen pieninkin lanka, mikä tarinaan on mahtunut. Ja niinhän tässä kävi, kuten tarina jo alusta asti tosin itsekin antoi ymmärtää. Itse Evelyn Hugoa koskeva lanka oli kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, mutta kun se ristesi Moniquen tarinan kanssa, keikahdettiin taas hieman pateettisuuden puolelle. Ei tosin niin pahasti kuin Daisy Jonesissa, pelkäsin oikeasti jotain vieläkin pahempaa, mutta sen verran kuitenkin, että loppufiilikseksi jäi hieman enemmän ärsytys kuin vaikuttuneisuus.

Mutta tästä ärsytyksestäkin huolimatta sanon kuitenkin, että Jenkins Reid kirjoittaa kyllä vetävintä viihdettä, mitä hetkeen olen lukenut. Tässä on paljon ongelmia – en edes aloita rodullistettujen hahmojen kohdalla esiin tulevaa kulttuurinomimiskeskustelua nyt  – mutta viihdekirjallisuudeksi tässä on äärimmäisen ilahduttava naiskuva. Naiset kun ovat Jenkins Reidin kirjoissa omaäänisiä, vahvoja, toiminnan keskipisteitä ja omia toimijoitaan, ei pelkkiä miesten perässä juoksevia passiivisia kehoja. Toki täytyy kyllä myöntää, ettei tämä ehkä silti täysin feministisen viihdekirjallisuuden kriteereitä sinänsä vielä täytä, sillä kirja tarjoilee jälleen kauniiden ihmisten glamoureja tarinoita kauniille ihmisille, mutta no, ei kai maailma yhdellä kertaa valmiiksi tulekaan, vaan askel kerrallaan. Hyvä alku, tämäkin. 

OYINKAN BRAITHWAITE : 

MY SISTER, THE SERIAL KILLER

226s. // 4h30min

Doubleday Books 2018
Lukija: Weruche Opia

Braithwaiten My Sister, the Serial Killer oli ilahduttava nigerialaislöytö nigerialaisella lukijalla. Tuntuu, että maailmassa kuulee aivan tarpeeksi amerikkalais- ja brittiaksenttienglantia, vaikka kyseinen kieli on äidinkieli hurjan monelle muualtakin tulevalle puhujalle. Kunniaa teokselle paikallinen aksentti tekikin, ja paitsi että lukijana toimivan Opian ääntä oli leppoisa kuunnella, teki hänen lukutyylinsä myös kunniaa itse tarinalle.

My Sisterin tarina lähtee liikkeelle kun Korede saa puhelun hätäiseltä siskoltaan Ayoolalta. Ayoolan poikaystävä on hyökännyt hänen kimppuunsa, ja itsepuolustuksekseen Ayoola on puukottanut miehen hengiltä. Lähisuhdeväkivalta on kamalaa, mutta kun kyseinen poikaystävä on itseasiassa jo kolmas, joka Ayoolalta sattuu kuolemaan, herää Koreden epäilykset.

Koreden sekä Ayoolan suhdetta ruotiva – sekä kummallisia murhia pohtiva – teos kiertyy sisarusrakkauden ja -kateuden ympärille. Siinä missä Korede puurtaa ja työskentelee tuodakseen rahaa perheen pöytään, Ayoola viettää leppoisaa elämää komeiden ja rikkaiden miesten siivellä. Vaikka miehiä sattuukin kuolemaan varsin tasaiseen tahtiin, on pikkusisko-Ayoolan huoleton suhtautuminen elämäänsä jopa tragikoomista. Ja kun mustan koomisena tätä trilleriä esimerkiksi Goodreadsissa mainostetaankin, odottaa tältä jotain riemukkaan feminististä, piikikästä ja oivaltavaa. 

My Sisterin asetelma on kieltämättä herkullinen, mutta valitettavasti toteutus ei aivan yllä ennakko-odotusten mukanaan tuomalle tasolle. Musta huumori jää aidon riipaisevien aiheiden alle, ja tuntuu, ettei Braithwaite oikein osaa päättää kumpaan panostaa: synkkään komiikkaan vai aidosti tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Kun päätös jää tekemättä, jää tarinakin huojumaan kahden reunan välille, eikä siitä meinaa saada varsinaisesti sen kummempaa otetta. Kuuntelukokemuksena se on keskiverto, nopea ja sinänsä helppo, mutta sekä trillereiden, mustan huumorin että feministisen kirjallisuuden ystäville löytyy myös tyylipuhtaampia teoksia vaikka millä mitalla. Ihan jo nigerialaisestakin kirjallisuudesta, otaksuisin.