VUOSI HORROKSESSA – OTTESSA MOSHFEGH : MY YEAR OF REST AND RELAXATION

OTTESSA MOSHFEGH : 

MY YEAR OF REST AND RELAXATION

♥ ♥ ♥

289s. // 7h 15min

Penguin Press 2018

Äänikirjainnostus jatkuu, miten mainio tapa kuluttaa tuoreempaa kirjallisuutta, kevyempää viihdettä ja aikaa, kun pakoilee sitä erään ison G:lla alkavan koulutehtävän viimeistelyä. Daisy Jones & the Six vei totaalisen mukanaan, ja 70-luvun rock-maailman jälkeen kaipasin heti jotain uutta, yhtä intensiivistä ja mukaansa tempaavaa kuunneltavaa. Kun edellinen kuuntelemani äänikirja oli varsin klassinen sex, drug & rock 'n' roll -tarina ilman sen uudempia twistejä, seuraava valinta osui lähes yhtä paljon kohinaa aiheuttaneeseen Ottessa Moshfeghin My Year of Rest and Relaxationiin, omaleimaiseen tarinaan, jonka päähenkilö etsii parasta mahdollista tapaa horrostaa kokonainen kalenterivuosi.

 “Sleep felt productive. Something was getting sorted out. I knew in my heart—this was, perhaps, the only thing my heart knew back then—that when I'd slept enough, I'd be okay. I'd be renewed, reborn. I would be a whole new person, every one of my cells regenerated enough times that the old cells were just distant, foggy memories. My past life would be but a dream, and I could start over without regrets, bolstered by the bliss and serenity that I would have accumulated in my year of rest and relaxation.”

Tähän alkuun sanottakoon, että minä  r a k a s t a n  nukkumista. Rakastan. Voisin omistaa unelle kokonaisen postauksen, kirjoittaa ylistyslaulun onnistuneille päiväunille, viettää kevyesti itsekin vuoden nukkuen. Minä, jos kuka siis ymmärrän unenkaipuun. Unen tuottavuuden, maailman järjestykseen laittavan luonteen. Intohimon, joka hyvän unen tavoittelu nostaa esiin. Joten kun tarjolla on kirja, joka kertoo nukkumisesta, olen varsin myyty. Ja odotukseni ovat kovat, se on varsin varmaa.

Kirjan nimettömäksi jäänyt päähenkilö suhtautuu nukkumiseen siis vähintäänkin yhtä suurella intohimolla kuin minä. Huomattavasti suuremmallakin, sillä hän päättää todella käyttää kokonaisen vuoden nukkumiseen. Lepoon ja rentoutumiseen. 2000-luvun alun New Yorkiin sijoittuva tarina saa alkunsa, kun kertoja päättää etsiä psykiatrin, jonka avulla hän pääsee unensa kanssa vielä pidemmälle: kerryttää sellaisen lääkevaraston, ettei unta ja todellisuutta tarvitse jatkuvan valveilla olon vuoksi pitää erossa toisistaan, vaan nukkumisesta voi tehdä päivien pääasiallisen tehtävän. Päähenkilön vanhemmat ovat kuolleet, ja kun työpaikkakin tulee nukuttua alta, jää jäljelle enää uni, lääkkeet sekä sinnikäs ystävä Reva, joka ei lopeta vierailuja edes horrostamisen aikana.

My Year... on ensimmäinen kirja, jonka Moshfeghilta olen lukenut. Hänen kirjansa tuntuvat jakavan mielipiteitä, mutta jos rakasta unta ja nukkumista, rakastan myös outoa ja erilaista, uskallusta lähteä mukavuusbokseista ja viedä sekä kerronta että henkilöhahmot jopa absurdin puolelle, tarjota todella uutta luettavaa ja koettavaa kirjallisuuden kautta. Jos joku, Moshfegh tuntuu tämän taitavan, ainakin tämän ensimmäisen lukukokemuksen perusteella. Hän luo asetelman, josta ei voi muuta oikeastaan tullakaan kuin herkullinen.

Uni ja horrostaminen muodostuu kirjan keskiöksi, ja Moshfeghin kirjoitusvoima kohdentuu asetelman lisäksi omaleimaisiin henkilöhahmoihin. Heitä ei ole monia, ei oikeastaan kuin päähenkilö sekä Reva, joiden elämässä vilahtelee sekä entisiä pakkomielteisiä miesystäviä, salasuhteessa eläviä esimiehiä, vanhempia sekä omalaatuisia taiteilijoita, joiden parissa päähenkilö aiemmin työskenteli. Lopulta kaikki kuitenkin kiertyy päähenkilön, ja hänen nukkumisensa ympärille. Vyyhdiksi, joka voi kuulostaa hitaalta ja tapahtumaköyhältä – ja sitä se tavallaan onkin, mutta olen usein sitä mieltä, että hienoin ja minuun eniten vaikuttanut kirjallisuus on sellaista, mahdollisimman juonivedotonta – mutta nukkuessakin tapahtuu, yllättävänkin paljon.

Unensa välissä Moshfegh tuo tarinaan mukaan niin mitä bisarreimpia taiteilijoita kuin perhe- ja ystävyyssuhdetarinointiakin, joka hieman yllättäenkin nousee yhtäkkiä lähes unentasoiseen valtarooliin kirjan edetessä. Perhesuhteilla ja hyvinkin myrkyllisillä romanttisilla suhteilla pyöritellään jonkinlaista taustaa vuoden levolle ja rentoutumiselle, mutta toisaalta kai tarjotaan eräänlaista kurkistusta elämään, jossa henkilö, joka ei koskaan ole kohdalleen saanut ehdotonta rakkautta, etsii sitä myös sellaisista paikoista, josta ei sitä todella tule löytämään. Ja vaikka tällaista eteen kannettaisiin, kultalusikalla, ystävän muodossa, muodostuu tällainenkin suhde yksipuoliseksi, torjuvan oudoksi, riippakivimäiseksi, muttei kuitenkaan.

Ja yhtäkkiä unen sijaan tarinan kiintopiste kulkeekin ystävyydessä, ihmissuhteissa ja ihmisyydessä. Unessa, oudoissa taiteilijoissa ja 2000-luvun New Yorkissa myös, mutta kaikessa lääkehuuruisessa elämässään myös toisista ihmisistä, yhden ainoan hahmon kautta.

Tavallaan kirjan asetelma on siis myös tältä kantilta kiinnostava, mutta siihen ainakin itseni kohdalla tarina lopulta kompastuu: absurdi asetelma ei kanna loppuun saakka, ja sille tarjotaan ehkä turhankin helppo yksilöpsykologinen taustakehys, jota jauhetaan, käännellään ja väännellään pitkään. Loppua kohden kirjan voima ja omaleimaisuus kääntyvätkin jo varsin perinteiseksi, yllätyksettömäksi ja kaikessa omintakeisuudessaankin ennalta-arvattavaksi ihmissuhdekerronnaksi, ja vaikka sillä ehdottomasti on paikkansa, tässä romaanissa se jätti hieman kylmäksi. Luulen saaneeni kyllä aivan mainiosti kiinni tarinan kokonaisuudesta ja lankojen välisistä suhteista, mutta lopulta luulen, että jälleen kerran omat odotukseni jättivät kokemuksen yllättävänkin laimeaksi. Kirjan vahva alku ja tapahtumien sommitelma jättivät toivon vähän vähemmän konventionaalisesta lopusta, eikä kokonaisuus oikein istunut yhteen sen kanssa, mitä tältä olin alun perusteella odottanut. Kirja ei siis jaksanut lunastaa sitä mitä lupasi, mutta omalla tavallaan sen kuuntelu oli kuitenkin varsin mukaansatempaava kokemus. Ja jos Daisy Jones & the Six on kirja, joka ehdottomasti kannattaa kuunnella, luulen, että tämä taas toimisi paremmin paperisilta sivuilta itse luettuna. Jos tämä joskus suomennetaan, kokeilisin sitä mielellään myös siinä muodossa. Käännöstä siis odotellessa.