RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ

RACHEL CUSK : SIIRTYMÄ

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

218s.

S&S 2019

Alkuteos: Transit // 2016

Suomennos: Kaisa Kattelus

Rachel Cuskin viime syksynä lukemani Ääriviivat hullaannutti, ja nosti hetkessä koko kirjan yhdeksi elämäni kirjoista. Cuskin tapa kuvata sivullisuutta, muiden ihmisten totaalista subjektiivisuutta ja vinoutunutta näkökulmaa niin itseensä kuin ihmisiin ympärillään veivät mukanaan, ja en voi muuta kuin ihastella sitä tarkkanäköistä tapaa, jolla Cusk asettaa näytille ihmisen omanapaisuuden. Sen, miten jokainen näkee tarinansa vain itsensä kautta, vaikka näennäisesti yrittäisikin tarjota muunkinlaisia näkökulmia oman versionsa tueksi. Ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen eläin, ja sen esiin nostaminen tuntuu, hämmentävää kyllä, hurmaavalta.

"Tavallaan se kaikki, hän tiesi, oli vain taiteellista poseerausta, mutta hänelle se tiivisti jotakin Torontosta ja hänen elämästään siellä, jonkin olennaisen ominaispiirteen jonka hän tunnisti saamatta siitä kuitenkaan kunnolla otetta, vaikka sana, joka aika tuli hänen mieleensä kun hän yritti sitä kuvailla, oli viattomuus.

'En usko, että kukaan täällä Lontoossa', hän sanoi, 'kukaan täkäläisistä tutuistani pystyisi elämään niin. Täällä ollaan niin ironisia. Täällä ei voi poseerata – kaikki on jo valmiiksi oman itsen imitaatiota.'"

Trilogian toinen osa Siirtymä julkaistiin suomeksi jo keväällä, mutta vaikka heti sen itselleni uutena ostin, sain sen lukuun vasta kesäkuun lopulla. Minulle käy usein näin: huuman aiheuttamien kirjojen jatko-osat jopa pelottavat, sillä en kestäisi, jos toinen veisi jotain pois siitä mitä ensimmäisessä rakastin. Toisaalta olen myös hieman säästelevää sorttia: haluan odottaa täydellistä lukuhetkeä kirjalle, jonka jo valmiiksi oletan täydellinen olevan. Ei sellaista tosin taida olla olemassakaan, täydellistä hetkeä yhtään millekään, mutta tämän kanssa kuitenkin tiesin, että alkukesän hömppäputkeen tämä ei kävisi. Ja niinpä odotin, ja lopulta varsin oikeaan lukuhetkeen tämän kanssa osuin.

Ääriviivojen ja Siirtymän sivuun jäävä päähenkilö Faye on eronnut miehestään, ja on tässä toisessa kirjassa Lontoossa, uuden äärellä. Hänen asuntoaan revitään auki, vihamieliset alakerran naapurit levittävät hänestä valheellisia juoruja ja lapset kaipaavat äitiään ollessaan remonttia paossa isänsä luona. Fayen siirtyessä arkiaskareista toisiin katse on kuitenkin jälleen ennen kaikkea ihmisissä, jotka vilahtavat hänen ohi, myyvät asuntoja, purkavat seiniä tai yrittävät sopeutua uuteen elämään uuden kumppanin kanssa. Vaikka Faye on ehkä hieman enemmän läsnä kuin trilogian aloitusosassa, on hän edelleen ensisijaisesti sivusta katsoja, tarkkailija, joka hahmottaa elämäänsä muiden ihmisten kautta.

Ja tätä sivullisuutta edelleen Cuskin tekstissä eniten ihailenkin: on huumaavaa, miten hän pystyy kuvaamaan ihmisyyttä kaikkine säröineen, kun hän osaa astua tietyllä tapaa sen ulkopuolelle. Myönnän, että se ulkopuolisuus tuntui ensimmäisessä osassa ehkä jotenkin hieman luontevammalta, ja tässä toisessa siihen jo kiinnitti huomiota, näki sen tehokeinoksi ja sitä kautta kirjalliseksi ratkaisuksi, mutta onhan se toki sitä ensimmäisessäkin osassa ollut, en vain tullut kiinnittäneeksi asiaan niin huomiota. Toisaalta, etenkin mieshahmojen kanssa keskustellessa – ja niiden kanssahan Faye lähinnä keskusteli – Cusk kuvaa äärimmäisen tarkkanäköisesti myös sitä tietynlaista kevyempää miesselittämistä, asioiden faktoiksi rakentamista miehisellä itsevarmuudella, kun nainen sijoitetaan lähinnä kuuntelijan rooliin. Miehillä on näkemyksiä niin siitä, mistä uusi asunto pitäisi ostaa kuin siitä, miten asunto – tai minuus eron jälkeen? – kannattaa purkaa ja rakentaa uudelleen. Puhumattakaan siitä, miten paatuneen kamalien alakerran naapurien kanssa voi tulla toimeen. Keskiöön nousseet asiat ja kokemukset ovat jollain tapaa hurjan sukupuolittuneita, mutta sen huomaaminen vaatii hieman harjaantuneempaa silmää. Sen verran vahvasti Cusk tuon osaa rivien väliin jättää, kuvata lähinnä vain todellisuutta sellaisena kuin se voisi näyttäytyä.

"Ehkä muistot tekivät paluutaan siksi, että hän oli nyt tavallaan koditon, sillä usein sitä muistaa asioita vasta kun on päätynyt samaan tilanteeseen kuin niiden syntymisen aikaan, aivan kuin olisi jättänyt osan itsestään odottamaan."

Tämä toinen osa tuntuu olevan tästä sarjasta varsin vahva mielipiteiden jakaja: osan mielestä se on jopa ensimmäistä vahvempi, toisille se taas on ollut Ääriviivojen  jälkeen pienoinen pettymys. Alkuun myös itsestäni tuntui, etten itse silti oikein saa kirjasta otetta, että sen taika katoaa, kun samaa lukee toistamiseen. Ääriviivoissa yksi upein puoli olikin yllätys: että näinkin voi kirjoittaa, että joku huomaa tämänkin puolen elämästä. Siirtymässä se oli jo tuttua, ja vaikka Cuskin taito on edelleen viimeisen päälle teroitettu, yllätyksettömyys jätti minut hetkellisesti hieman outoon välitilaan. Sellaiseen, jossa nautin lukemastani joka hetki, mutten silti ihan saanut sitä mitä olin odottanut.

Tarinan edetessä aloin kuitenkin joko itse keskittyä tarkemmin tai ylipäätään vain saada rytmistä toisella tapaa kiinni, ja niinpä loppua kohden olin jälleen aivan myyty. Kirjan viimeinen luku, Fayen serkkua ja hänen uusperhettään kuvaava osa oli niin tarkkaa ja taianomaista, että olisin sen luettuani halunnut aloittaa kirjan kokonaan uudelleen. Ja niinpä, ihanaa kyllä, sain tästäkin kirjasta jälleen yhden elämäni kirjan. Hurmaavan, huumaavan ja kauniin. Ja mikä ihaninta, tätä on edelleen luvassa lisää. Saa nähdä maltanko odottaa ensi vuoteen, vain etsinkö viimeisen osan käsiini englanniksi, mutta sieltä se kolmaskin on S&S:lta tulossa kaiketi keväällä 2020. Sitä odotellessa.