GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS // KLASSIKKOHAASTE 9

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS

♥ ♥ ♥ ♥ 
126s.

WSOY 1969/2015

Alkuteos: Animal Farm: A Fairy Story // 1945

Suomennos: Panu Pekkanen

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste on tainnut lisätä huimasti omaa klassisemman kirjallisuuden lukemistani, mutta ehkä täysin ymmärrettävästikin se on vinouttanut sukupuolijakaumaa niin, etten ole yli vuoteen tullut tarttuneeksi miehen kirjoittamaan klassikkoon. Toki ei-miesten kirjoittamiin painottuminen on ollut ihan tarkoituksellistakin, mutta äärimmäisyyksiin en tässäkään asiassa halua mennä. Siksi lukuvuoroon tarttui George Orwell, sama heppu, jolta edellisen miesklassikonkin olen tainnut reipas vuosi sitten lukea.

"KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA,

MUTTA TOISET ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET"

Eläinten vallankumous on lyhyt eläinsatu Eläinfarmista, jossa eläimet ottavat vallan omiin sorkkiinsa heitä kurjasti riistävältä isännältään Jonesilta. Unelmissa siintää oma kollektiivi, maatalousyhteisö, jossa jokainen tekee voimansa mukaan, vahvat puolustavat heikkoja, työviikko on kolmipäiväinen ja kaikki on yhteistä.  Kenenkään ei pidä nukkuvan talossa eikä etenkään tappavan toista ja kaikki eläimet ovat keskenään ehdottomattoman tasa-arvoisia. Vallankumouksen jälkeen auvoinen arki sujuukin alkuun hyvin, mutta ensin eläimiä jakaa kahden sian, Napoleonin ja Lumipallon, keskinäiset kiistat, ja myöhemmin hatara muistikuva siitä, että jokin yhteisöelämän toteutuksessa ei ihan muistutakaan sitä, mistä eläimet yhdessä alkuun olivat haaveilleet. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toisen eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Eläinten vallankumouksen sanotaan kumpuavan George Orwellin ideologisesta pettymyksestä toisen maailmansodan ja radikaalivasemmiston äärellä, ja kirja onkin ollut kielletty muun muassa Itä-Euroopassa. Kapitalismia, kommunismia ja sosialismia tunteville kirja onkin varsin "helppo": sen kritiikki on suoraa ja kaunistelematonta, eikä ihmisen vallanahneus väistä edes kauneimpien yhteiskuntautopioiden tieltä. Tätä kirjaa onkin nimitetty usein myös dystopiaksi, mutta koska maailmanhistoriaa tunteva tunnistanee tästä satiirista oikeitakin valtioita, pitäisin itse tätä ennemminkin nykypäivän pelottavan tarkkanäköisenä yhteiskuntakritiikkinä. Orwell kun kuvaa valtaa ja sen väärinkäyttöä niin tarkasti ja oivaltavasti, ettei siinä enää lopulta ole edes mitään dystooppista, se on vain ihmiskäytöstä rumimmillaan. Toki pelottavintahan tässä osin on se, että kirja on kirjoitettu 1940-luvulla, jolloin tämän maailman kaikkein totalitaarisimmat yhteiskunnat olivat vasta syntymässä, mutta kuten jo Vuonna 1984 -romaanin kohdalla kirjoitin, Orwellilla on ollut aina uskomaton kyky nähdä tulevaan. Kirjoittaa dystopiaa sellaisesta, joka tavalla tai toisella on jo toteutunut. Ehkä ihmismieli todella on niin ennustettava, ja ehkä pahimmat kyynikot vain näkevät sen selkeimmin. Ja ehkä ihminen vain on tällainen, paljaimmillaan ja ajasta toiseen, jos ympärillä oleva yhteiskuntajärjestys vain mahdollistaa korkeat hiearkkiat ihmisten välillä.

Orwell tosiaan siis yhteiskuntakritiikkinsä osaa. Vallan ja sen väärinkäytön kuvaamisen lisäksi vaikutuin myös tässä teoksessa Orwellin tavasta kuvata sitä, miten tarinoilla ja kollektiivisella muistilla myös ei-toivottuja asioita saadaan pyyhittyä pois mielistä, kunhan ne korvataan tarpeeksi johdonmukaisilla ja tilanteesta vain hieman vinoon menevillä versioilla. Samaa tarinaa voidaan toki myös venyttää uudelleen ja uudelleen, ja hienovaraisesti tehtynä sotasankarista tuleekin rikollinen. Tarinoilla ja kertomuksilla on uskomaton voima, ja kun niitä käyttää tarpeeksi järjestelmällisesti, korvaa yhteisenä pidetty totuus jopa itse koetun totuuden. Niinpä eläimet kallistuvat tarinassa uskomaan sitä, mitä parhaiten kerrotaan, ja sen kautta Orwell kuvaakin oivallisesti varsin moneenkin ismiin liittyvää yhdentotuuden ja propagandan problematiikkaa. Jälleen Orwell tuntuukin siis näkevän aina 2010-luvulle, totuuden jälkeiseen aikaan saakka, eikä hänen tarkkanäköisyyttään tässä ajassa voi kuin hämmästellä. 

Eläinten vallankumous on pieni ja kepeänoloinen klassikko, joka näennäisestä koostaan huolimatta kasvaa suureksi kritiikiksi ihmisyyden siivottomia puolia kohtaan. Se on helppo lukea, mutta kova pureskella, ja se juuri tekee siitä iättömän ja ajattoman. Orwell on jo lähes 80 vuotta sitten tarjonnut oppitunnin elämästä, eikä sitä toivottavasti ihan heti unohdeta. 

Osallistun kirjalla myös kirjabloggaajien puolivuosittaiseen Klassikkohaasteeseen.