ANDRÉ ACIMAN : KUTSU MINUA NIMELLÄSI

ANDRÉ ACIMAN : KUTSU MINUA NIMELLÄSI

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

317s.

Tammi 2019

Alkuteos: Call Me By Your Name // 2007

Suomennos: Antero Tiittula

Kevään 2018 ehdottomasti kaunein ja mieleenpainuvin elokuva oli Call Me By Your Name, tarina kahdesta miehestä, nuoresta ja vielä hieman nuoremmasta, jotka tapasivat toisen kesäpaikalla Pohjois-Italian paahtavan kuumassa kesässä 1980-luvun puolivälissä. Elokuva oli tunnelmallinen ja herkkä, mutta vaikka tiesin sen perustuvan hyvinkin suosittuun romaaniin, en varsinaisesti aikonut enää itse kirjaa lukea. Yleensä elokuvat eivät tavoita kirjan tunnelmaa kovinkaan kaksisesti, ja vaikka  tämä ei tosiaan mikään juonivetoinen tarina ole, vasta tämänvuotinen Helmet-haaste sai minut pyörtämään lukemattomuuspäätökseni.

"Tiesin sen jo alun alkaen. Piti vain odottaa. Tekisin hommia koko aamun. Kävisin uimassa. Pelaisin ehkä iltapäivällä tennistä. Tapaisin Marziaa. Palaisin keskiyöksi. Ei, vaan puoli kahdeltatoista. Suihku? Ei suihkua? Oh, siirtyä yhdestä vartalosta toiseen.

Eikö hänkin ollut mahdollisesti tekemässä samoin?

Siirtymässä yhdestä toiseen."

Elio on 17-vuotias professorin poika, joka viettää perheensä kanssa kesälomaa Pohjois-Italiassa. Hän on tietyllä tapaa viehättävän pikkuvanha, ja silti niin kovin nuori. Äärimmäisessä itsetietoisuudessaan hän kuvaa tapahtumia yhtaikaa paikan päältä ja etäältä, vuosien päästä. Elio on läsnä, mutta eniten omassa päässään, siinä miten hän tulkitsee asioiden tapahtuvan.

Oliver taas on 24-vuotias kesävieras, kirjaansa viimeistelevä jatko-opiskelija, jolle Elion isä tarjoaa kuuden viikon kesäresidenssijakson huvilallaan. Komea amerikkalainen astelee Elion perheen elämään itsevarmuutta ja komeutta uhkuen, eikä hänen aikeistaan saa kiinni, vaikka miten niitä pyrkii tulkitsemaan.

Ja kuten jo arvata saattaa, risteilee kirja hyvin pitkälti Elion ja Oliverin välillä, tulkinnasta ylitulkintaan, väärintulkintaan ja takaisin. Kuin kahden kompleksisen ihmisen kohtaamiset noin yleensäkin, edestakaisin ilman varmuutta yhtään mistään.

x

Kutsu minua nimelläsi on hienovireinen ja viipyilevä rakkaustarina, jota Elio kertoo aikuisena, vuosien päästä tapahtumista. Kuten suurimmat rakkaustarinat yleensä, on tämäkin jotain kiellettyä, ohimenevää ja hetkellistä, sitä, mikä ei koskaan kohtaa oikeaa arkea. Silti Aciman onnistuu kietomaan lukijansa sellaisen tarinan pauloihin, joka on kerrottu jo satoja ja tuhansia kertoja. Erona tällä kertaa vain on, että onnellista loppuaan saavuttamaton rakkaustarina on tarina kahdesta miehestä aikana, jolloin jo yhteiskunnan odotukset tekevät tällaisesta rakkaudesta kiellettyä. Ja tavallaan tärkeä muistutus kirjassa on, että se aika on olemassa edelleen, tässä hetkessä, tässä maailmassa. 1980-luku ei ole kaukana, mutta nykyaika ei silti vieläkään ole oleellisesti vielä valmiimpi, jos kahden miehen rakkaustarina on 2010-luvullakin kirjallisuudessa poikkeuksellinen.

Aciman onnistuu kuitenkin olemaan tekemättä aiheesta turhan alleviivaavaa numeroa, ja hän kuvaa rakastumista niin samastuttavasti, että tuntuu kuin olisi oikeasti Elion pään sisällä. Tavallaan uskon, että Elion täydellisen hyvin kuvattu, jopa ylianalyyttinen itsetietoisuus aukeaa parhaiten lähinnä niille, joilla on taipumusta samaan. Joilla on taipumusta jatkuvasti elää ja reflektoida näin: "Yritin kuulostaa ivalliselta ja salaperäiseltä, aivan kuin viittaisin sellaiseen inhimilliseen kokemukseen, josta hänellä ei voinut olla vähäisintäkään vihiä. Mutta onnistuin kuulostamaan vain äreältä ja hysteeriseltä." Aciman kuvaa tarinaa Elion kautta äärimmäisen kiehtovalla tavalla, ja kiehtovinta siitä tekee oman pään ja ajatusten täydellinen epäluotettavuus. Sellainen, johon itse kuitenkin ihan täysin uskoo, niin täysin että muiden versiot samoista tapahtumista kuulostavat jo lähes saduilta. 

"Marzia soitti sinä aamuna juuri kun Oliver oli lähdössä. Oliver vinkkasi silmää ojentaessaan minulle puhelinta. Siinä ei ollut hitustakaan ironiaa, ei mitään mikä ei olisi muistuttanut minua – ellen erehtynyt enkä usko erehtyneeni – siitä että meidän välillämme vallitsi niin täydellinen läpinäkyvyys, ettei sellainen ollut mahdollista kuin ystävien kesken.

Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.

Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin."

Aciman kuvaa nuorten miesten rakastumista taidolla ja intensiivisesti. Siinä missä elokuva asettui enemmän ulos Elion päästä, on kirjassa Elion ajatukset vieläkin voimallisemmin läsnä. Tavallaan näin päin teoksiin tutustuessa elokuvan tarkkuudesta lähinnä hämmästyy: miten sanattomin keinoin se onkin osannut vangita juuri nämä inhimillisyyden pilkahdukset, juuri nämä aikomukset valkokankaalle, ja miten taitavasti kirja täydentää niitä hiljaisia, viileitä ja silti niin kuumia välejä jatkuvasti. Ja toisin kuin yleensä, tämä toimii jopa paremmin näin päin. Kun on katsonut ensin elokuvan, kirjan sävystä ja tarkkuudesta osaa nauttia vielä enemmän. Kun tietää mitä odottaa, osaa jokaisessa hetkessä pysyä entistä pidempään.

Kuuma, ilmava, ja silti jollain omanlaisellaan tavalla tiivis romaani sopii aivan erityisesti kesälukemiseksi. Sen viipyilevä, lähinnä päänsisäistä maailmaa kuvaava tunnelma on koukuttava, vaikka kirjassa ei varsinaista juonta olekaan. Se varmasti jakaa lukijoita, mutta minulle se on parasta mitä on: lukea ja havainnoida hetkiä teennäisten tapahtumaketjujen ja -kuvioiden sijaan. Kauniista kielestä ja oivaltavista hetkistä nauttii aivan eri tavalla, kun niitä ei paketoida pakolliseen hurjastelutarinamuotoon. Toki on myönnettävä, että paikoin kerronta meinasi jo karata hieman sellaiseen paolocoelhomaiseen pateettisuuteen, mutta onneksi kesäaivoilla ja rakkaushuumassa sen voi antaa anteeksi. 

Mutta se Coelhosta. Kuten ehkä aiemmista jutuistani voinee jo päätellä, minulle tämä kirja ja siitä tehty elokuva ovat varsin merkityksellisesti yhtä teosta, jotka vain täydentävät toinen toisiaan. Niinpä loppuun on pakko sanoa, että pidin elokuvan lopusta hurjasti tämän kirjan loppua enemmän. Pidin siitä, miten asiat jäivät enemmän auki, enemmän mahdollisiksi, enemmän elämänkokoisiksi, vaikka olivat ne tavallaan sitä kirjankin lopetuksessa. Minun puolestani kirja olisi kuitenkin elokuvan tapaan saanut loppua 1980-luvun puoliväliin, Roomaan, kirjan toiseksi viimeiseen kappaleeseen. Nurinkurista kyllä, nyt kirjan lopetus tuntui lähinnä vaihtoehtoiselta lopulta, mutta toisaalta jos siihen suhtautuu niin, sen voi myös ajan myötä unohtaa. Unohtaa, ja kuvitella, että tarina loppuu juuri siihen, mihin sen minusta oli hyvä päättyä. Ehkä lukijallakin on oikeus omaan lopetukseensa.

"Uskoin ymmärtäväni, miksi kaikki vannoivat Sant'Eustachion kahvin nimiin; tai ehkä vain halusin uskoa ymmärtäväni, mutta en ollut varma. En ollut varma, pidinkö siitä edes. Ehkei kukaan muukaan pitänyt, mutta kaikki tunsivat velvollisuutta yhtyä yleiseen mielipiteeseen ja julistivat, että hekään eivät voisi elää ilman sitä."