#FIRSTWORLDPROBLEMS – NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

♥ ♥

262s.

Gummerus 2019

Alkuteos: Nei og atter nei / 2016

Suomennos: Sanna Manninen
Saatu pyytämättä ennakkokappaleena kustantajalta

Ei, ei ja vielä kerran ei on kirja, jonka tunnistin jo alunalkaenkin jotenkin hieman vieraaksi. Satiiri keski-ikäisestä perheestä on jotain, mihin en ehkä itse ensimmäisenä tarttuisi, mutta kun pakkasin jostain syystä Helsinkiin aivan liian vähän luettavaa mukaan, ja kaikki lempikirjat olivat päälle 400 kilometrin päässä Joensuussa, valikoitui ennakkokappaleena saatu Nina Lykken kevään uutuus luettavaksi hieman itsestään. Helppoa, jos jotain tämän odotin ennakkoon olevan.

"Ingrid meni makuuhuoneeseen ja kävi pitkäkseen sijatulle sängylle. Hän sijasi sängyn joka päivä. Se oli keino päästä käyntiin, pitää järjestystä yllä. Se oli rikottujen ikkunoiden teoria: jos jätti huomioimatta pienet rikkeet, raivasi tietä suurille, ja jos antoi sotkun vallata alaa, lakkasi pian maksamasta laskuja, minkä jälkeen lakkasi peseytymästä, ja siksi sähköhammasharja oli pantava latautumaan heti käytön jälkeen, siksi sänky oli sijattava, ja likaiset lautaset laitettava tiskikoneeseen."

Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä Ingrid on viisikymppinen oslolaisäiti, joka toimii lehtorina keskustakoulussa ja pesee työpäivien jälkeen parikymppisten, kotona asuvien poikiensa paskaisia boksereita ja harrastaa seksiä miehensä Janin kanssa kerran viikossa, koska niin kuuluu tehdä. Jan  taas on mies, joka ylennetään ministeriössä yksikkönsä johtajaksi, vaikka hän paikkaa hakiessa tahtoi lähinnä tietää monenneksiko hakijaksi hän sijoittuisi. Hanne taas on päälle kolmikymppinen ministeriön työntekijä, joka vaihtaa miehiä ja asuntoja pienimmänkin vian seurauksena, mutta tahtoisi viimein asettua aloilleen ja olla kuten kaikki muutkin. Vakaa ja perheellinen, ja siihen tarkoitukseen Jan putoaa kuin taikaiskusta.

Tästä lähtee liikkeelle oikein alleviivattu tarina keskiluokkaisesta, keski-ikäisestä ja täysin keskinkertaisesta kolmikosta, joiden elämän ongelmien voi täysin nähdä kuvaavan kaikkea sitä, mikä täällä ensimmäisessä maailmassa nyt vain voi pienen ihmisen elämässä, hyvinvaltiossa, hyvinvoivana olla pielessä. Jos siis hastag #firstworldproblems jaksaa edelleen naurattaa, tässä on varsin mainio kirja kesäksi. Piikikäs ja paikoin ihan osuvakin, jotenkin omaan silmään tyypillisen norjalainen hassuttelu, jossa hauskuus piilee lähinnä kuolemanvakavuudessa.

Lykke tarkastelee kirjassaan ensisijaisesti etuoikeutettua luokkaa, ihmisiä, joilla on jo kaikkea paitsi tyytyväisyyttä siihen, mitä heillä on. Lykken hahmot ovat karikatyyrejä, ja vaikka fokus on keski-ikäisissä päähenkilöissä, sivuaa Ingridin ja Janin lasten mukaan tuominen sitä "nykynuorisoa vaivaavaa vetelyyttä", joka tuntuu olevan tietyn iän ylittäneiden lempipuheenaihe, ajasta toiseen. Näille nuorille on tarjottu kaikki, joten he ovat tottuneet helppouteen ja vetelehtivät menemään. Romaani tuntuu kysyvän, onko se vanhempien siloittelun vai nuoruuden vika, mutta jollain julkilausumattomalla tavalla tarinasta silti aistii paheksunnan, jossa nuoret eivät vanhempiensa uhrauksia osaa arvostaa. Heilläkin on kaikki, mutta sekään ei riitä. 

Itse en ole tällaisen satirisen, keskiluokan ongelmia murehtivan tyylilajin suurin fani, ja ehkä siksi myös sitä kohtaan keskimääräistä kriittisempi. Tiedän, että tällaisessa teoksessa musta huumori kaipaa kärjistystä toimiakseen, mutta olisin silti kaivannut jotain uutta, jotain terävämpää. Vaikka kirja sivusi näennäisesti isompiakin aiheita, typistyi se jo miljoona kertaa kerrotuksi kolmiodraamaksi. Pilkahduksia paremmasta oli, mutta syystä tai toisesta ne jäivät toteutumatta, olivat lähinnä ohimeneviä vilahduksia moneen suuntaan tempoilevien säikeiden keskellä. Nyt tämä kaikessa satiirisuudessaan tuntui kuitenkin aika väsyneeltä toisinnolta, heteronormatiivisuuden pönkittämiseltä, ja sellaisille asioille nauramiselta, jotka olivat todennäköisesti hassunhauskoja 20 vuotta sitten kirjallisuudessa. Tässä päivässä, tänä aikana tämä ei oikein toiminut, ja sitä mielestäni tuoreelta kirjallisuudelta kuitenkin jo saa vaatia, ajassaan kiinni pysymistä.

Hahmot tässä sentään olivat ihan ok, toki tehokeinona kovinkin stereotypiset, mutta jopa siinä määrin ylilyödyt, että niin on ollut tarkoituskin. Alleviivattu karikatyyrimäisyys toimii, ja vähän yllättäenkin kaiken oman epämukavuusalueensa keskellä Ingrid, Jan & Hanne ovat kolmikko, jonka avulla romaanin ylipäätään saa edes luettua loppuun. Alkuun, itsekin aivan muista syistä valmiiksi ärtyneenä, valittava ja pahantuulinen Ingrid lähinnä raivostutti, mutta romaanin edetessä hänestä tuli kuitenkin se osuvin hahmo, jonka osuuksia odotti, ja edesottamuksia eninten tahtoi seurata. Hieman sekin taika tosin loppua kohden väsähti, tai sitten puuduttavat Jan-jaksot veivät tenhon mennessään, mutta oli tämä väsynyt, ja tietämättään uuden elämän partaalla oleva lehtorirouva parasta antia kirjassa kuitenkin, ihan ehdottomasti.

Lopulta kirja kuitenkin toisintaa jo niin monta kertaa toistettua, että jälkikäteen ajatellen koko romaani lähinnä saa mielen tyhjäksi ja tylsäksi. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia nostaa pohdintaan luokka ja sukupuoli, mutta kumpaakin käsiteltiin niin valtavan konventionaalisesti, että ajatusmaailma tuntui vuonna 2019 jopa vanhanaikaiselta. En usko, että se oli tarkoitus, sillä ajassaanhan tämä yritti olla kiinni, kai. Tällaisena välipalakirjana se kuitenkin oli ihan perussiedettävä, ja välillä sekin tosiaan riittää. Mitään vikaa tässä ei sinällään ollut, enkä pitänyt tätä millään tavalla huonona (jos sitä heteronormatiivisuutta ei laskettaisi. Ja tietystihän se lasketaan.)  En vain itse ollut tällaisen tarinan tai tällaisen huumorin kohderyhmää, joten todennäköisesti se taustalla oleva sanoma jäi siksikin löytämättä. Mutta jos kirja pitäisi tiivistää yhteen ainoaan sanaan kokonaisen postauksen sijaan, olisi se sana ehdottomasti blaah.