HUHTIKUUN LYHYITÄ – TYÖSTÄKIELTÄYMISTÄ, LAURA LINDSTEDTIÄ, EMMA PUIKKOSTA, RAINBOW ROWELLIA & AGATHA CHRISTIETÄ

Onpas vierähtänyt (omien mittapuideni mukaan) kauan edellisestä varsinaisesta kirja-arviopostauksesta! Gradupuuhat ja muut kouluhommat ovat kieltämättä vieneet tavallista enemmän aikaa näin huhtikuun ja päättyvän lukuvuoden kunniaksi, mutta olen minä silti ehtinyt lukea, ei vain ole luetuista huvittanut kirjoittaa. Ja mitä kauemmin lukukokemuksesta on, sitä vähemmän enää kirjasta on sanottavaa. Siitäkin huolimatta, vaikka järisyttävä, hieno ja ajatuksia herättävä lukukokemus takana olisikin. Niinpä palaan tähän jo aeimminkin hyväksi koettuun konseptiin, eli lyhytarvioihin, ja kirjoittelen hieman pienemmällä rimalla muutamia ajatuksia teoksista, jotka huhtikuun alulla olen lukenut. Tähän väliin on vielä näiden jälkeen pari muutakin teosta tosin mahtunut, mutta etenkin viimeksi loppuun saatetusta Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista -novellikokoelmasta sentään riitti kerrottavaa ihan omaankin postaukseen. Mutta hoidetaanpa nämä vanhemmat ensin pois alta, ja palataan Stroutiin hieman myöhemmin!

x

KANKILA, VIREN, SALMENNIEMI, MERILÄINEN, KILPI, EKHOLM, MAUNUKSELA, POSER, HAGLUND & PUROKURU : TYÖSTÄKIELTÄYTYJÄN KÄSIKIRJA

♥ ♥ ♥
  303s.

Into 2019

"Elämme vain kerran. Ruumiimme on ainutkertainen, ja myös toiset ihmiset ovat uhranneet varsin paljon aikaansa, jotta olemme ja säilymme olemassa. Mitä tällä kaikella teemme? Teemme työtä, jonka järjestämisen tapohin ja tavoitteisiin emme voi vaikuttaa. On kyse sitten älyttömien, ehkä jopa haitallisten sovellusten koodaamisesta, öljyn laskemisesta mereen tai potilaiden hoitamisesta huonommin kuin voitaisiin paremmilla resursseilla, työn tekemisen alistaminen vain ulkoiselle päämäärälle – eli pääoman arvonlisäykselle joko yrityksen tuottavuuden kasvattamisen tai julkisten menojen leikkaamisen kautta – tekee mahdottomaksi tehdä työtä sillä tavoin kuin haluaisimme."

Kevään eniten kiinnostanut tietojulkaisu on ehdottomasti ollut Työstäkieltäytyjän käsikirja. Työstäkieltäytyminen, vaihtoehto riistävälle palkkatyölle ja esimerkiksi vastikkeeton perustulo ovat kaikki asioita, jotka kiinnostavat, ja ne jollain utopian tapaisella voimalla palauttavan mielestäni työllisyyskeskustelun myös poliittisesti sille raiteelle, josta se on jo liian kauan sitten päässyt karkaamaan: rahakeskeisyydestä ihmisyyskeskeisyyteen.

Käsikirja esittelee varsin kattavasti niin työstäkieltäytymisen historiaa kuin sen nykyideologiaa ja teorioita, joille sen vahvuus perustuu. Ehdottomasti kiinnostavinta käsikirjassa oli kuitenkin sen murtumiksi nimetyt osuudet, ilmastonmuutos ja hoiva. Ilmastonmuutoksen alla käsiteltiin hyvin kiinnostavalla tavalla sitä, mitä uuden (ja turhan) tuottamiseen ajava työ tekee ympäristöllemme, sekä  kyseenalaistettiin Ossi Nymanin tapaan ajatus siitä, miksi on parempi olla täysin turhan muovikrääsäkaupan myyjä kuin ideologinen työtön. 

Hoivan näkökulma taas tässä kontekstissa on ensisijaisen tärkeä, ja on ihan mahtavaa, miten siitäkin on viimein alettu puhua muussakin kuin naistapaisessa kontekstissa. Nykyjärjestelmässä hoivaa ja uusintavaa työtä on lähes mahdotonta tehdä niin hyvin kuin esimerkiksi jo laki ja ihmisoikeussopimukset vaativat, sillä myös uusintava, eli joko tulevasta, olevasta tai menneestä työvoimasta huolta pitävä, työ on alistettu jo aikoja sitten voiton tavoittelulle tai vähintäänkin tehostamiselle ja älyttömille tavoitteille, jossa laadun sijaan tarkkaillaan säästyneitä euroja.

"Työstäkieltäytyminen merkitsee elämälle sitä, mitä runous merkitsee kielelle. Se paljastaa, että elämässä on mahdollisuuksia, joita emme ole osanneet kuvitella alistuessamme osaamme yhteiskunnassa. Se näyttää, että elämä on ainutkertainen ja siinä voitaisiin tehdä mitä vain."

Vaikka kirja oli vahva ja kiinnostava, kompastui se silti lopulta kokonaisuutena harmillisen paljon toisteisuuteen. Pieni viilaaminen olisi tehnyt varmasti muuten jo ihailtavan terävälle ja provosoivalle viestille hyvää, sillä tämä on tematiikaltaan kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan: sekä niiden, jotka työllisyydestä tai työttömyydestä huonoa omaatuntoa potevat sekä erityisesti niille, joiden mielestä muiden sitä pitäisi potea. Sillä mitä sitten tehdään jos ei työtä? Yleinen harhakäsitys on, että maataan laiskiaisina kotona. Kirjan tuottama ja selkeästi sanoittama näkemys on, että  riistävästä työstä vapautumalla säästetty energia suuntautuu automaattisesti hyödyllisempiin kohteisiin. Yhteiskunnan murrokseen ja muutokseen mahdollisuus on mahdollisuus vain, jos uskallamme rikkoa totuttua. Ja sitä tämä teos tekee, monin eri tavoin. Jonkun mielestä tosin ehkä vähän liiankin monin, mutta kuten teos sen itsekin kirjan päättävässä kollektiivinovellissaan sen sanoo: more is more ja bore is bore. 

x

LAURA LINDSTEDT : YSTÄVÄNI NATALIA

♥ ♥ ( ♥ ) 
220s.

Teos 2019

Arvostelukappale

Yksi blogini ensimmäisiä kirja-arvioita oli tehty Oneironista. Muistan tuon lukukokemuksen edelleen hyvin elävästi, muistan ne tunnelmat ja jälkimaut, jotka eivät vanhasta postauksestani tule ilmi. Muistan hahmot, välitilat ja kohtalot, ja ensimmäisen kosketukseni kulttuurinomimiskeskusteluun, kun Koko Hubara ansiokkaasti osoitti ongelmallisuuden tuoreesta Finlandia-voittajasta. Muistan myös valkoisen kirjallisuusmaailman täydellisen kyvyttömyyden reflektoida omaa toimintaansa, ja hämmentävän kieltäytymisen edes käsittelemään Hubaran esiin nostamaan problematiikkaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin Laura Lindstedtiltä on ilmestynyt uusi kirja, ja se ei liity Oneironiin mitenkään. Sitä yritin muistuttaa itselleni myös lukiessa, mutta tuntuu etten ihan täysin onnistunut. Olin liiankin tietoinen ennakkokäsityksistäni, ja uskoisin niiden tulleen hieman minun ja tämän kirjan väliinkin.

"Natalia" on ylitsevuotavan seksuaalisuutensa kanssa painiva päähenkilö, joka hakeutuu terapiaan kun seksi alkaa määritellä koko hänen elämäänsä. "Natalia" on "Natalia" heittomerkeissä, koska hän tulee kuvatuksi terapeuttinsa kautta, toisen silmin nähtynä ja tulkittuna, peitenimellä esiteltynä. Jo alusta alkaen kokeellista kerrostamisterapiaa asiakkaaseensa testaava tohtori huomaa, ettei "Natalia" suostu normaaliin asiakassuhteeseen, hän ei istu sinne, minne asiakkaan kuuluu istuvan, hän ei noudata ajanvarauskäytäntöjä eikä mukaudu passiiviseen autettavan rooliin.

Paitsi terapia, on myös Lindstedtin romaani kerroksellinen ja omalla tavallaan kokeilevakin. Se tempoilee suuntaan ja toiseen, etsii vastausta kysymyksiin kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Mitkä kokemukset ovat niitä, jotka minut ovat tällaiseksi muovanneet? Mitä etsin, kun etsin seuraavaa seksikumppania? Mitä haluan, kun haluan seksiä? Kysymykset on asetettu Natalian sisälle, Natalian hahmoon, jota sukupuolettomaksi ja nimettömäksi jäävä terapeutti oman katseensa kautta kuvaa. Alkuun ajattelin terapeutin pitkään naiseksi, loppua kohden mieheksi, mutta en tiedä onko sukupuolella sinänsä merkitystä tai tarkoitusta. Tärkeämpää on katse ja kertoja: kenen me oletamme katsovan seksuaalista naista? Ja siitä vielä tärkempämpi jatkokysymys: kenelle me oletamme naisen seksuaalisuuden olevan suunnattu? Jo se valinta muodostaa sinällään terapeutin oletetun sukupuolen, ja jos luemme sitä kulttuurisesti tyypillisimmillä tavalla, katsoja on aina mies. Onhan nainen pitkälti jo olemassa miehen katseesta. 

Miehen katseesta, oidipus-komplekseista ja varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksista Nataliakin saa voimansa ja vimmansa, niin kirjan hahmona kuin romaaninakin. Lindstedt luo upeasti intertekstuaalisuutta, viittaa niin klassikkoajattelijoihin kuin Liv Strömquistiinkin, maalaa tarinaa feministisenkin perusteorian kautta, ja tekee sen varsin taitavasti. Kirjasta riittäisi puhuttavaa ja tulkittavaa vaikka kuinka moneen postaukseen ja kirjallisuusesseeseen, ja se on yleiseltä tasoltaan sen luokan romaani, etten lainkaan ihmettelisi, jos Lindstedtille tipahtaisi sen myötä jo kolmas Finlandia-ehdokkuus. Se on varma ja hieno kirja.

Ja se varmuus on sen suurin heikkous. Se on niin varma, että se alkaa jo vaikuttaa kirjaeliitin makuun tarkoituksen mukaan tehdyltä: siitä tulevat pitämään niin feministisesti ajattelevat naiseksi oletetut lukijat kuin miehen katseeseen tottuneet mieheksi oletetut. Päälle vielä korkeaa koulutusta, älykkäitä viittautuksia muihin teoksiin ja itsetunnon hivelyä niille, jotka kerrosten välistä syvemmän sanoman irti saavat. Varsin hyvin kirjalta siis. Minulle se tosin oli jo liiankin varma, sillä olen usein sitä mieltä, että liian hiottu ja täydellinen on herkästi myös tylsä. Tämänkin kanssa jäin etäälle, kovinkin kauas, vaikka hienouden tunnistankin. Ehkä toisella lukukerralla tämäkin antaisi enemmän, olenhan samaa jo Oneironin kanssa haaveillut. Tai sitten minun ja Lindstedtin tekstin välissä on vain jokin muuri, jonka vuoksi ajatusmaailmamme ei ihan täysin kohtaa. Sekin on ihan ok tunnistaa.

Haasteet: Lukemattomat naiset II

x

EMMA PUIKKONEN : LUPAUS

♥ ♥ ( ♥ ) 
300s.

WSOY 2019

Emma Puikkonen on jäänyt mieleeni niin ikään edellisen teoksensa Eurooppalaisten unien myötä. Siinä missä edellisessä romaanissaan Puikkonen kuvasi ennen kaikkea eurooppalaista yhteisyyttä globaalien kriisien maailmassa, tipahdetaan tässä uusimmassa tarinassa lähitulevaisuuden Suomeen ilmastokriisin tulvinnassa.

"Ja samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, menevät lapset eri puolilla maailmaa nukkumaan. Seelan hengitys tasaantuu, pallo nitisee ja kääntyy, pimeä laskeutuu maanosien ylle ja tunti tunnin jälleen lapset joka puolella painavat päänsä sänkyihin, alustoille ja kaduille ja kääntävät kasvot kohti öistä valoa."

Lupaus lähtee hurjan vaikuttavasti liikkeelle. Se tiivistää tarinansa äidin ja tyttären suhteeseen, ja vaikuttaa jo ensi sivuilta lähtien kirjalta, joka on suuri ja koskettava. Rinna ja Seela ovat kahden, elävät aivan normaalia elämää lähitulevaisuudessa, jossa tietyt ilmastonmuutokset seuraavat vaiheet ovat jo ottaneet vallan, ja tehneet ilmastoahdistuksesta aidosti konkreettista ja jokapäivästä. Toisaalla Rinnan veli Robert on jäätiköillä tutkimassa ikijään sulamista, vettä, jonka ei pitäisi kulkea siellä, missä se kulkee. Tarinat kietoutuvat yhteen, ja luovat hyvin tunnistettavasti Puikkosen tyyliin rakennetun maailman, jossa aito huoli ja mielen paisuttelemat kauhut nivoutuvat yhdeksi, suureksi ja silti niin äärimmäisen hauraaksi kokonaisuudeksi, ettei vahvinkaan enää tahdo kestää.

Vaikka tarina lähtee vahvasti liikkeelle, se sortuu kuitenkin varsin pian särppimään teemaansa hieman liiankin kauas kaikkein vahvimmasta keskiöstä. Rinnan veljen tarina nyt vielä jaksaa Seelan lisäksi kiinnostaa, mutta kun mukana on kappaleita aina poliitikoista puolisojen vanhempiin, herpaantuu se kaikkein otollisin tarina ja hajoaa palasiksi, aivan kuin päähenkilönsä mielenterveys. Tavallaan siinä on jotain symbolistakin, siinä, ettei kirjankaan kanssa enää löydä mitään yhtä yhteneväistä lankaa, josta pitää kiinni, mutta enemmän se kuitenkin lähinnä turhauttaa, ja vie lukijana jotenkin hurjan etäälle.

Ilmastonmuutos on tärkeä asia, jota soisi nähtävän kaunokirjallisuudessakin enemmän. Toivoisin, että olisi vain jo se vaihe, jossa se ei aina olisi se dystooppinen, päälleliimattu paha, vähän niinkuin helppo pahis, joka ei varsinaisesti sellaisenaan sen suurempaa pureskelua kaipaa. Sen avulla on helppo maalata uhkaavaa tulevaisuutta, sotaa ja kärsimystä vastaan taistelevaa ihmisyyttä, mutta toisaalta tässä ajassa, ilmastokatastrofin mahdollisella kynnyksellä sen soisi olevan jo jotain muutakin. Jotain syvempää, konkreettisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä on vähän kohtuutontakin toivoa, että sillä enää voitaisiin yllättää, mutta tämän kirjan kanssa valitettavasti hieman tuntui siltä, että tämän tarinan olin jo ennenkin lukenut. Monen monta kertaa. 

x

RAINBOW ROWELL : ELEANOR & PARK

♥ ♥ ♥ ♥ 
  384s.

Viisas elämä 2016

Alkuteos: Eleanor & Park 2012

Suomennos: Terhi Kuusisto

Haeskelin jokin aika sitten IG-Storyssa ideoita hieman kevyempään kirjallisuuteen, ja muutamakin heitti suositukseksi nuortenkirjallisuuden. Rainbow Rowellin Eleanor & Park on ollut mielessäni toki jo kauemmin, olen siihen jo vuosia sitten tainnut kirjablogeissa törmätä. Ja koska kaikki tunteellinen ja helppolukuinen kiinnostaa, mutta yli-imelä ja helppo lähinnä kauhistuttaa, tartuin tähän hieman ristiriitaisin ennakkofiiliksi.

Eleanor & Park on nuortenromaani Parkista, puoliksi korealaisesta amerikkalaispojasta, jonka viereen koulubussissa tupsahtaa eräänä kaameana aamuna punatukkainen ja anteeksipyytelemätön Eleanor. Viikkokausia he istuvat vierekkäin hiljaa, kuljettavat tarinoita luvuissaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, kunnes viimein he saavat ensimmäiset sanansa vaihdettua. Ja sen jälkeen heidän tarinansa onkin aivan ihanasti historiaa.

Onneksi ennakkoluuloni ristiriita oli aivan turha: tämä oli yksi sympaattisimpia ja koskettavimpia kirjoja, joita pitkään aikaan olen lukenut. En näemmä muistanut ottaa tästä mitään lainausta ylös, mutta se osin menee sen kielen yksinkertaisuudenkin piikkiin. Mutta vaikka mitään kielellisesti mullistavaa tämä ei nyt tarjoillutkaan, se tarjosi ihan mielettömän ihanan todellisuuspaon, ja sellaisen rakkaustarinan, jonka tällainen vaativampikin lukija hyväksyy täysin mukisematta. 

Ja pakko myöntää, että ihaninta tässä teoksessa oli se vahva "ollapa jälleen nuori" -tunne, jonka kirja jätti jälkeensä.  Heti sen perään seuraava fiilis oli, että olisipa tämä ollut silloin kun itse olin nuori. Olisin rakastanut tätä kuuhun ja takaisin, mutta onneksi nytkin vähän voi. Ainakin sen oman teinituskaisen itsensä puolesta, se rikkinäinen ja epävarma Laura olisi juuri tätä kaivannut. Ihana ja sympaattinen kirja, jota voi lämmöllä suositella kaikille romantiikannälkäisille eteenpäin.

x

AGATHA CHRISTIE : EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT

♥ ♥ ♥

299s.

WSOY 2014

Alkuteos: And Then There Were None 1939

Suomennos: Helka Varho

Ja täytyyhän mukaan mahtua myös klassikoita! Kaikki lukuhaasteet on nyt tässä gradutuskassa lähinnä tuskastuttaneet lisää, ihan jo tuo omakin naisten klassikkohaaste, joka tuntuu kuumottelevan niskaan, että koita nyt sinäkin jotain vakavaa välissä lukea. Mutta kun lukee (ja yrittää kirjoittaa) vakavaa kaikki päivät pääksytysten, on kevyt ja helppo nyt kiinnostanut huomattavasti enemmän. Onneksi asia hieman helpottui, kun heräsin huomaamaan, että onhan sitä helppoa klassikoissakin. Eikä se tietynlainen yksinkertaisuus, genrekirjamaisuus lainkaan klassikkoutta kalpeammaksi tee. Ja hyvä niin.

Olen onnistunut luistelemaan koko kouluelämäni niin, etten ennen tätä huhtikuuta ole ainoatakaan Agatha Christien dekkaria lukenut. En usko, että varsinkaan tämä Eikä yksikään pelastunut nyt varmastikaan sen suurempia esittelyitä kaipaa, sen verran moni muu tämän tosiaan jo on sentään lukenut. Dekkarit, murhat ja kiperät tilanteet eivät yleensä omaan lukemistooni kuulu, mutta kuten tuo aiempikin nuortenromaani, tämä tuli kyllä niin täydellisesti sopivaan tilanteeseen, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Pääsiäiseni kuluikin siis hyvin onnellisesti paitsi litteroinnin myös klassikkodekkarin parissa.

Ja olihan tämä vetävä. Christien varsin vahvasti julki tarjoilema tematiikka moraalista sai jäädä itselleni täysin sivuun, nautin lähinnä siitä, miten helposti kirja eteni, ja miten se vei mukaan silloinkin, kun olin aivan uupunut tuntien ja tuntien koneen näppäimistön näpyttelystä. Kuten ehkä huomata saattaa, jos siis olet postauksen kokonaan tänne asti lukenut, mitä pidemmälle mennään, sen vähemmän minulla enää itse näistä tarinoista on sen syvällisempää kerrottavaa, mutta jos tästä nyt jotain vielä haluaa sanoa, niin ymmärrän täysin klassikkoaseman. Onhan tässä aivan omanlaisensa tunnelma, ja veikkaanpa, että se vuosia mielessä säilyykin. 

Vaikka en mikään suljettujen loppujen ja selitettyjen juonien suurin ystävä olekaan, tämä oli vallan mainio lukukokemus. Tekee itselle varsin hyvää muistaa, että klassikoita löytyy muualtakin kuin joidenkin arvottamasta vakavasta kirjallisuudesa, ja että sitä kevyempää on ihana itsekin välillä lukea. Saatanpa tässä vielä toistekin suunnata dekkariosastolle, sen verran kivuton ja aivoja nollaava tämäkin lukukokemus oli.

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste