EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?

EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?

ELÄINTEN KIEHTOVA KIELI

214s.

Art House 2018

Alkuteos: Dierentalen // 2016

Suomennos: Mari Janatuinen 

Jokainen lemmikin omistava ihminen lienee yhtä mieltä siitä, että omalla kotieläimellä on aivan oma sielunelämänsä, luonteensa ja persoonallisuuden piirteensä. Kaksi samanrotuista koiraa muistuttavat kenties keskenään joissain asioissa toisia, mutta osa on persompia ruualle, osa loukkaantuu jos heidät jätetään huomiotta ja toiset yksinkertaisesti hyväksyvät vain kaiken, mitä eteen tulee. 

Omat kokemukseni koirista ovat ennen Elviä olleet lähinnä sukulaisten koirat sekä au pair -perheeni iso berninpaimenkoira. Suuria persoonia kaikki, ja omasta nyt olisi kymmeniä ja kymmeniä pieniä tarinoita tähänkin kerrottavissa. Mutta mainittakoon lähinnä se, että tässä reilussa kymmenessä vuodessa sitä on yllättävän vahvasti hioutunutkin pienen koiransa kanssa yhteen. Ymmärtää pienestä hengitystavan muutoksesta, mitä mieltä tuo tyyppi on, ja toisaalta taas saa suoran vastauksen omiin tunnetiloihinsa toisen reaktioista. Elvillä on myös aivan oma tahtinsa: se nauttii pitkään nukkumisesta, ja jos se saa valita, se nousee sängystä yleensä viisi vailla kymmenen. Lenkeillä se kiertää mieluiten kotitaloa: vaikka kuusikin kertaa saman korttelin ympäri, mutta sama matka pidemmällä lenkillä ei enää sitä jaksa kiinnostaa. Kun joku itkee tai satuttaa itsensä, se tulee lähelle kuin lohduttaakseen, ja kun sitä itseään sattuu, hakee se lohdutusta meidän jaloistamme. Se viestii, kertoo ja kommunikoi kanssamme jatkuvasti. Sen kielestä on tullut jo niin luonnollista, että tulkitsemme sitä puolisoni kanssa varsin automaattisesti, sen kummemmin kyseenalaistamatta etteikö muka pienellä eläimellämmekin olisi aivan oma kielensä. 

Tämän saman on huomannut Eva Meijer, hollantilainen filosofi, joka on tutkinut erityisesti eläinten kommunikointia. Mistä valaat laulavat? on hänen viime joulukuussa suomeksi ilmestynyt teoksensa, joka käsittelee paitsi kommunikointia, myös oikeaa kieltä, jota eläinlajit kaltaistensa kanssa käyttävät. Tähän asti on tupattu uskoa, että kaikki mitä eläin tekee, on vaistojen varassa mekaanisesti toistettua, reaktiivista toimintaa ilman kykyä tuntea saati suunnitella tulevaa. Eläimen tietoisuus on kielletty vetoamalla erilaisiin peilitesteihin, jotka on kuitenkin suunniteltu mittaamaan sellaista tietoisuutta, joka on vain ihmislajille tyypillistä. Ihminen koettaa järkeistää muut eläinlajit ja niiden älykkyyden etsimällä vain samankaltaisuutta itsensä kanssa, vaikka Meijerin mukaan avain on nimenomaan jokaisen lajin omassa kielessä. Ja sitä hän oivallisesti tässä teoksessaan avaa. 

"Muurahaisten mittareilla tarkasteltuna ihminen ei todennäköisesti ole kovinkaan älykäs, koska ihmiset eivät osaa tehdä yhteistyötä yhtä hyvin kuin ne, kyyhkysen näkökulmasta taas emme ole kovinkaan älykkäitä, koska avaruudellinen hahmottamisemme on huonompi, ja koiran näkökulmasta emme ole yhtä älykkäitä, koska emme osaa suunnistaa hajun perusteella."

Mistä valaat laulavat on ilahduttava filosofinen tietokirja eläinten kielestä - ja siitä, miten totaalisesti ihminen osaakaan sulkea silmänsä muiden lajien viestinnältä niin halutessaan. Eläinten kielten ja kommunikaation tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt on löydetty hyvin vahvoja viitteitä siitä, miten monimuotoista ja kompleksista kieltä eri eläinlajit käyttävät. Se, ettei ihminen ole tätä aiemmin ymmärtänyt, ei johdu siitä, ettei eläinten älykkyys olisi verrannollista ihmislajin älyyn, vaan ennemminkin siitä, että ihminen ei omassa älyttömyydessään ole osannut tulkita muiden eläinten viestintää muusta kuin omasta kontekstistaan. Meijer kirjoittaa sujuvasti ja yleistajuisesti, mutta silti kattavan lähdeluettelon avulla luo varteenotettavaa tieteellistä tekstiä. 

Meijerin teos on rakennettu seitsemän pääluvun avulla, ja ne kulkevat aina ihmiskielestä villieläimiin ja kotieläimiin, eläinpsykologiasta niiden käyttämän kielen kielioppiin ja lopuksi myös moraalin ja empatian kautta siihen, miksi meidän on eläimiä ymmärtääksemme aidosti pyrittävä keskustelemaan niiden kanssa. Teos on kattava, ja vaikka se jättää vielä tässä vaiheessa tutkimusta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, auttaa se maallikkoakin kurkistamaan sinne, mikä tähän saakka on systemaattisesti kielletty: eläinten tietoisuuteen.

Ja tämä tietoisuuden korostaminen onkin aivan ehdottomasti kirjan parhaita puolia. Ihmisen luontosuhde on nimittäin yllättävänkin luonnoton, lähinnä oman navan kaivelua ja samojen napojen etsimistä ympäriltään. Korostamalla eläimen tietoisuutta, moraalisuutta ja oikeudenmukaisuutta pääsemme eläinfilosofisessa keskustelussa viimein siihen, mihin olisi pitänyt siirtyä jo vuosikymmeniä sitten: osaksi luontoa, yhdeksi lajiksi muiden joukossa. Monille tämä on vielä liikaa, mutta se ei johdu ajatuksen luonnottomuudesta, vaan omasta puheestamme, joka tapaa korostaa ihmisen ja eläimen erillisyyttä. Luontoa on historian saatossa pyritty lähinnä hallitsemaan ja kahlitsemaan, mutta vasta tasaveroisuuden avulla voimme oikeasti olla myös osa sitä. Ei ylä- eikä alapuolella, ei luonnollistaen ja luonnollistamatta, vaan yhdenvertaisina eläinlajeina. Lajina muiden joukossa.

"Feministiset tieteenfilosofit ovat myös huomauttaneet, ettö dominointi- ja arvojärjestystekijät painottuvat ennen kaikkea miespuolisten tutkijoiden työssä, ja suuri osa alan tutkijoista on pitkään ollut miehiä. Tämä on vaikuttanut myös mielikuviin joistain eläimistä. Esimerkiksi simpansseja pidettiin pitkään hyvin aggressiivisina, koska juuri niiden aggressiota tutkittiin paljon, kun taas empatiaa ei tutkittu lainkaan."

Jos jotain tältä olisin enemmän kaivannut, niin räväkkyyttä. Kirja oli sympaattinen, mutta se oli myös sen heikkous. Tällainen empaattinen ja filosofinen teos on niin kovin helppo tässä ajassa perustella kumoon vain kovemmalla äänellä, ja kuten tunnettua on, se kovin ääni on yleensä myös se epäempaattisin. Se, joka hiljentää tutkimuksen kritisoimalla eläinten inhimillistämistä, liiallista ihmismäisyyksien etsimistä toisista lajeista. Toisaalta kyseinen kritiikki on kuitenkin paradoksaalista, sillä juuri siihen tiedemiehet ovat itse kaikkein eniten aikojen saatossa syyllistyneet, kuten yllä olevasta lainauksestakin jo voidaan päätellä. Ja toisaalta se on varmasti osin myös totta, mutta ennen kaikkea siksi, että se on niin kovin lajityypillistä ihmiselle. Ihminen inhimillistää muita eläinlajeja, ja koira taas yrittää koirallistaa ihmistä. Sellaisia me eläimet olemme.

Kun puolisoni on tulossa töistä, koiramme siirtyy eteiseen noin 15-30 minuuttia ennen hänen saapumistaan. Mökillä vapaana kulkiessaan se käy vähintään kerran tunnissa tarkistamassa, että sen ihmiset on tallessa, ja palaa sitten nukkumaan mökin alle. Kerrotaan, että koirat tunnistavat ajankulun haihtuneiden hajujen perusteella, laumansa koossa pitäminen taas on Elville ylipäätään tärkeintä, mitä olla voi. Oli syyt ja vaikuttimet missä tahansa, on hyvin vaikea perustella, ettei eläimelläni kuitenkin olisi tietoisuutta, ymmärrystä siitä, että on olemassa myös maailma sen reaktiivisuuden ja sisäisen elämänkin ulkopuolella. Sen sijaan, että Elvi hahmottaisi sitä näkö- tai ihmismäisen puhekyvyn avulla, se käsitteellistää sen hajujen maailman kautta. Se reagoi, mutta myös suunnittelee ja odottaa. Ihan kuin me ihmisetkin. Ja siksi, räväkkyyden puutteestaan huolimatta, toivoisin, että tätä kirjaa lukisi erityisesti ne ihmisolennot, jotka edelleen 1900-lukulaisittain elävät käsityksessä, jonka mukaan ihminen olisi älykkyydeltään muka jollain tapaa jotenkin kovinkin ylivertainen luontokappale.