ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA

ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA

♥ ♥ ♥  ♥ 

270s.

Tammi 2019

Alkuteos: Anything Is Possible

Suomennos: Kristiina Rikman

Arvostelukappale

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton valloitti sydämeni aivan viimeisen päälle. Se oli yksi henkilökohtaisesti tärkeimpiä kirjoja, joita viime vuonna luin, ja jollain tapaa rakastin sitä täysin kritiikittä, vaikka en osaa täysin selittää edes miksi. Ehkä tärkeimpiä ei tarvitsekaan osata, ne vain osuvat johonkin, joka säilyy hetkestä toiseen, vuodesta seuraaviin, ja pysyy mukana, vaikka mitä muuta välissä ehtisikin lukea.

Kun Tammelta ilmestyi tänä keväänä Stroutin Amgash-sarjan "jatko-osa", itsenäinen novellikokoelma Lucy Bartonin lapsuuden kaupungin sisältä ja liepeiltä, olin varsin innoissani. Olin kuullut tästä hieman ristiriitaisia ajatuksia etukäteen, mutta varsin pian saapumisensa jälkeen se lukuvuoroon minulla kuitenkin pääsi.

"Hän oli lapsellinen vaikka oli kokenut jo kaikenlaista eläessään, ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin, jos yleensä ymmärtävät.

Kaikki on mahdollista -novellikokoelma tosiaan palaa sinne, mistä Lucy Barton on lähtöisin, niihin ihmisiin, joista hän äitinsä kanssa edellisessä kirjassa sairaalavuoteellaan puhuu. On rutiköyhä lapsuuden perhe, Kauniit Nicelyn sisaret, Tommy, joka vielä vuosien jälkeenkin muistelee työtään koulun vahtimestarina, ja sitä pientä Lucya, joka lämpöpatterin alle käpertyneenä nukkui luokkahuoneessa koulupäivän jälkeen. Novellikokoelma on viisas ja lempeä, se tuo esiin ihmisyyden eri puolia ja kutoo yhteen ihmisverkon, jossa jokainen tuntuu tuntevan naapurustonsa, muttei lopulta välttämättä edes tunne itseään. Köyhyys ja amerikkalaisen yhteiskunnan pienten kaupunkien kääntöpuoli tuntuu ja ratisee, kuin jalan alle liiskautuva torakka. Sen Strout osaa, ja se näistä tarinoista vahvoja tekee.

Stroutin novellit ovat kauniita, ja vaikka edellistä teosta vertasinkin jotenkin alicemunromaiseksi, tässä hän viimeistään karistaa olaltaan yhdennäköisyyden ja ottaa tyylinsä entistä vahvemmin haltuun. Stroutin hahmot ovat vahvoja, elämänmakuisia ja monin tavoin kaukana siitä tyypillisimmästä amerikkalaisesta narratiivissa, jossa american dream ja rikastuminen typistyvät ainoaksi sankaruuden ansaitsemaksi kuvaukseksi ihmisyydestä. Strout kuvaa hahmonsa kokonaisina ja viallisina, ja juuri se tekee heistä lämpimiä ja aidontuntuisia. Ja sitä tunnetta rakastan, aitoutta ja tunnelmaa, joka todennäköisesti pienessä kaupungissa todella vallitsee. Sen Strout taitaa, taitavammin kuin kovin moni muu.

Jos minua joku tässä novellikokoelmassa kuitenkin hieman harmitti, oli sen liiankin vahva limittäytyminen Nimeni on Lucy Bartoniin. Tiedän, että tämä on varmasti varsin subjektiivinen harmitus, mutta siinä missä Lucyssa rakastin rohkeaa alleviivaamattomuutta ja ilmavaa tapaa jättää asioita lukijan tulkittavaksi, sortui Strout tässä selittämään paitsi Bartonissa selittämättömäksi jätetyn, myös näiden tarinoiden keskinäiset risteyksensä ja lankansa hieman liiankin kanssa. Se osin jo harmitti tämän teoksen itsenäisestä näkökulmasta, mutta eniten se häiritsi edellisosan näkökulmasta: Nimeni on Lucy Barton on minulle niin tärkeä kirja, että olisin halunnut hänen säilyvän siinä hetkessä, sillä newyorklaisella sairaalasängyllä hamaan loppuun saakka ilman, että häntä olisi revitty enää minkään tarinan sivujuonteeksi, takaisin konkreettiseen elämään.

Sillä konkreettiselta tämä tarina tuntui, kauniin aidolta ja todelta. Tiedän, että varmaankaan monia muita Stroutia lukevia ei sinällään varmaan juurikaan harmita, että hän käyttää yhtä jo aiemmin tavattua hahmoa uudelleen, mutta minulle se oli omalla tavallaan jopa pettymys. Lucy on tosiaan niin suuri, ja niin rakas, että tuntuu, että hänen sörkkimisensä sörkkii myös omaa aiempaa lukukokemusta. Juuri sitä rakasta ja selittämätöntä, ja siksi se sörkkiminenkin tuntuu siltä. Erityisen raskaalta, mutta silti selittämättömältä.

Mutta pienestä henkilökohtaisesta pettymyksestä huolimatta tiedän, että nämä tarinat tulevat kasvamaan. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä, sillä luota siihen, että vaikka nyt vähän ristiriitaiset ajatukset onkin, tulen näihin väläeleisiin, mutta sitäkin voimakkaampiin tarinoihin mielessäni palaamaan kerran jos toisenkin. Tiedän jo nyt, että annan Stroutille anteeksi Lucyyn palaamisen, ja annan anteeksi sen, että hän selitti liikaa. Sillä niin kauniita, kuulaita ja elämänmakuisia nämäkin novellit olivat, että haluan vielä näitäkin vähän selittämättömästi rakastaa. Vioistaan huolimatta.

Amgashin maisemia muissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirja vieköön! & Lumiomena