HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI

HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI

251s.

Siltala 2019

Arvostelukappale

Olen lukenut Helmi Kekkoselta näemmä esikoiskirjaa lukuunottamatta jo koko tuotannon. Hänestä on viime vuosien aikana tullut yksi lempikirjailijoistani, kotimaisista nykykirjailijoista ehdottomasti tärkein. Paitsi Kekkosen kirjoja, luen ilolla jatkuvasti myös hänen blogiaan ja instagram-tekstejään, ne ovat niin hienosti kiinni paitsi tässä ajassa, myös jossain syvemmässä inhimillisyydessä kuin kovin moni muu teksti juuri nyt. Kekkonen luo kirjoituksillaan rauhaa olla oma itsensä, vaikka olisi erilainen kuin hän. Se on valtavan hieno taito se.

Mutta pakko myöntään: minua jännitti hieman tarttua Helmin omakohtaiseen, äitiyttä käsittelevään uutuusteokseen Olipa kerran äiti. Ei siksi, ettei aihe kiinnostaisi, mutta monella tapaa pelkään sen olevan liiankin henkilökohtainen. Liian lähellä luettavaksi, saati arvioitavaksi. Ajattelin ensin, että en lue lainkaan. Seuraavaksi ajattelin, että voin lukea, mutta kirjoitan ajatuksiani vain jossain yksityisviestissä Helmille. Lopulta luin, enkä enää ymmärtänyt miksi olin ajatellut niin kuin aiemmin olin ajatellut. Olin kai luullut, että henkilökohtainen on yksityistä. Mutta kun Kekkonen näytti, miten yksityinen on lopulta huomattavasti enemmän yhteistä, päätin avata tämän tekstieditorin bloggerissa.

"Tiedän että äitiyksiä on monenlaisia, ettei äitiys vaadi biologista sidettä eikä synnytystä toteutuakseen, omalla kohdallani se vain on tapahtunut niiden kautta.

Tiedän että äitiys on julkisena keskusteluaiheena viime vuosien aikana yhä enemmän noussut esille ja politisoitunut ja syystäkin, tiedän että on olemassa perheitä ja tilanteita, haasteita ja kokemuksia, tutkimuksia ja faktoja joista minä en tiedä mitään enkä väitäkään tietäväni, ja siksi kirjoitankin vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani, siitä miten äitiys ja arki lasten kanssa muuttuvat omalla kohdallani kiehtoviksi ja merkityksellisiksi silloin kun ympäriltä karsitaan kaikki ylimääräinen hössötys ja analyyttinen mössö, kun mennään keskelle ihan tavallisia aamuja, päiviä ja öitä, sinne missä äitiys oikeasti rakentuu, sinne missä me itse ihmisinä ja perheinä rakennumme."

Äitiys tuntuu aiheena sellaiselta, että siitä saa lukea ja puhua vain muut äidit. Meillä, keillä lapsia ei ole, ei ole oikeutta myöskään siihen soppaan lusikkaansa työntää, sillä elämäähän voi tunnetusti ymmärtää vain ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen. Mutta sen sijaan, että tätä vääristynyttä ja äitiyttä vinoutuneestikin glorifioivaa puhetapaa ylläpitää äidit, sitä pitää yllä myös ne, jotka eivät äitejä ole, koska he välttelevät tietoisesti aiheeseen tarttumista. He eivät osallistu keskusteluun, he eivät anna ääntään kuuluviin. Osin ehkä siksi, että äitiyskeskustelu on niin valtavan polarisoitunutta, mutta osin myös siksi, että itse äitiys on polarisoitunut. Siitä on tehty jotain, mitä kuuluu suorittaa, ja jonka jokaisen osallistujan voi arvottaa janalle hyvä–huono äiti. Siitä on tehty asia, jolla naisesta tulee Nainen, ihmisestä hyvä yhteiskunnanjäsen (koska huoltosuhde). 

Ylläolevaan näkökulmaan nähden tuntuu kuitenkin kummalliselta, että äitiydestä ei lopulta juurikaan puhuta. Siitä ei kirjoiteta, eikä siitä saa myöskään lukea. Ja jos siitä kirjoitetaan, siitä kirjoitetaan kriisien kautta. Äitiys – joka koskettaa jollain tapaa jok'ikistä maapallon ihmistä vähintään lapsen roolista – on myös aihe, joka ohitetaan, jos ei olla itse äitejä. Se on niin itsestäänselvää, että siihen suhtaudutaan kuin se olisi tylsää, ja väitänpä, että se on jätetty pois keskustelusta myös siksi, että se ei kosketa Suurta Kirjallisuuseliittiä. Eli keski-ikäisiä ukkeleita. Jos he eivät voi samaistua, miksi kukaan muukaan voisi. Joten vaietaan, tai annetaan lähinnä ääripäiden ja asenteellisuuden huutaa nimettömillä forumeilla. Ollaan kuin ei olisikaan, luonnollistetaan arkipäiväiseksi, ja kukapa muka arkipäiväisyydestä jaksaisi lukea, kun ei meinaa sitä jaksaa elääkään.

Mutta juuri siksi tämä kirja on tärkeä. Yhteiskunnallisesti ja poliittisestikin Kekkosen kirja on tärkeä erityisesti siksi, että se rikkoo kannesta kanteen tapaa, jolla äitiydestä ja sen tuottamista tunteista on ollut tähän saakka luvallista puhua. On ollut vain ihania rakkauskuplatunteita, jatkuvia positiivisia tunteita lapsiaan ja äitiyttään kohtaan. Tai sitten on ollut väsymystä, synnytyksen jälkeistä masennusta ja ahdistusta siitä, että elämä on vain paskavaippoja ja koliikkivauvoja. Mutta silloinkin niin, että on kamalaa ja ahdistaa, muttei vahingossakaan niin, että mitä tunteita se kaikki äidissä herättää. Miten maailman rakkaimmastakin voi haluta ihan vain yksinkertaisesti eroon, miten tärkein ihminen elämässä on myös joskus ärsyttävä tai omien tunteiden tiellä. Yleisessä keskustelussa äitiys leimaa lapsen syntymän jälkeen kaiken, mutta Kekkonen muistuttaa äärimmäisen oivallisesti, että ihmisyys ja tarve myös omaan itseensä ei katoa silti sen myötä minnekään. Tätä kuulee niin harvoin, että se alkaa tuntua jo kielletyltä. Kaivata hetkiä vain itselleen, olla olemassa ilman, että on aina sitä suhteessa johon kuhun toiseen.

Kekkosen Olipa kerran äiti on vaikeasti määriteltävä, ja silti hyvin yksinkertainen: se on tarina yhdenlaisesta äidistä ja äitiydestä muutaman miljardin muunlaisen äidin ja äitiyden keskellä. Se on tarina suunnittelemattomasta raskaudesta, ja kirjailijasta, jonka suurin huoli vauva-arjessa on se, pystyykö hän enää koskaan kirjoittamaan. Se on tarina lapsen kasvamisesta, uudesta lapsihaaveesta, keskenmenosta ja toisesta, raastavasta raskaudesta. Se on kaikkea, mitä äitiys varmasti pitää sisällään, mutta ennen kaikkea: se on kaikkea, mitä ihmisyys pitää sisällään. Ja se tästä kirjasta tekee maagisen kauniin. Kekkonen ei arvota eikä arvostele. Hän on, ja näyttää olemisellaan, että se on riittävää. Se on tarpeeksi, ja se jos mikä luo lohdullisen tunteen myös siitä, että minäkin riitän. Lapsilla tai ilman, mutta juuri tällaisena. Kirjan suhteen on oikeastaan täysin toissijaista onko itse äiti, samaistuuko äitiyden tunteisiin, sillä ennen kaikkea minulle tämä kirja oli samaistumista ihmisyyteen. Johonkin suurempaan ja universaalimpaan, sellaiseen, johon aivan varmasti voi samaistua, koki sukupuolekseen ja vanhemmuustavakseen minkä tahansa. Se tekee toisen henkilökohtaisesta itselle henkilökohtaista, mutta se tekee siitä myös äärimmäisen poliittista. Sillä mikä muu sanoma voisi olla tässä ajassa poliittisempi kuin se, että kukaan ei ole ehdottomissa mielipiteissään yhtään sen enempää oikeassa kuin kaikki muutkaan?

Rakastan oikeastaan kaikkea, mitä Helmi Kekkonen kirjoittaa, aina romaaneista instagram-kuvateksteihin. Hänen kirjoittajaäänensä on vahva, ja ihailen sitä tapaa, jolla Helmi tuo myös painavammat mielipiteensä julki. Tällaisia keskustelijoita me kaipaamme, suoria ja teräviä. Kekkonen tekee henkilökohtaisesta aidosti poliittista, ja tällaisessa omaelämäkerrallisessa tekstissä tuntuu, että hän on kaikkein parhaimmillaan. Sanoittamassa tunteita ja kokemuksia itsensä kautta, antamalla jotain sellaista muille, mitä kovin moni muu ei itselleenkään uskalla myöntää. Sitä tässä kirjassa rakastin, ja sitä Kekkosessa kirjailijana arvostan. Siksi tästä kirjasta pitäisi keskustella myös julkisuudessa, enemmän ja kovemmin. Sen on ansainnut paitsi tämä teos, myös tematiikka sen ympärillä. Miksi ihmeessä vaieta asiasta, joka koskee vähintään välillisesti jokaikistä meistä?

Kirjan lisäksi suosittelen myös lämmöllä Siltalan podcast-jaksoa, jossa Koko Hubara haastattelee Kekkosta tämän kirjan tiimoilta. Sen voi kuunnella täältä.