ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA // KLASSIKKOHAASTE x 2

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA

360s.

WSOY 1986

Alkuteos: The Color Purple (1982)

Suomennos: Kersti Juva

Oletko ajatellut, että Kathryn Stockettin Piiat ovat hyvä kuvaus rodullistettujen ihmisten historiasta Yhdysvalloissa? Jos olet, mutta et ole lukenut vielä Alice Walkeria tai Toni Morrisonia, tee se nyt. Valkoisin silmin kerrotut tarinat eivät näiden jälkeen tunnu enää miltään.

x

Häivähdys purppuraa kertoo nuoresta Celiasta. Celia on naitettu puoliväkisin vanhemmalle miehelle, mieli jo valmiiksi turtana seksuaalisesta hyväksikäytöstä, teini-iässä saatujen lapsiensa katoamisesta. Väkivallasta ja syrjinnästä, pahasta olosta ja turtumuksesta. Kirja on kirjemuodossa Jumalalle piirrettyä vuodatusta, puhekielistä, silmittömän suoraa ja vahvaa. Se on tarina siskoksista, mutta se on myös äärimmäisen vahva yhteiskunnallinen kannanotto sorrosta, syrjinnästä ja koloanilismista. Sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

"Rakas Jumala,

Äiti on kuollu. Kun se kuoli se kirosi ja huus. Se huus mulle. Se kirosi mua. Minä olen iso. Minä olen hidas. Kun minä tulen kaivolta vesi on lämmintä. Kun tarjotin on valmis ruoka on kylmää. Kun pennut on valmiit kouluun on jo ruoka aika. Äijä ei sano mitään. Se istu sängyn vieressä ja piti sitä kädestä ja poras ja sano että Älä jätä mua älä mene pois."

Alice Walkerin Häivähdys purppuraa on kirja, jonka kävin lainaamassa heti Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen aluksi. Aloitinkin sen jo syyskuussa, mutta ensimmäiset 130 sivua etenivät hitaasti, muutamia kymmeniä sivuja kuukaudessa, kunnes kirjaston uusimisvara alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Ja kuin maagisesta iskusta huomasin yhtäkkiä lukevani loput 230 sivua yhteen putkeen. Täysin haltioituneena.

Tai no. Haltioitunut kuulostaa jotenkin väärältä, siltä kuin istuisin ja ihastelisin jälkikäteen mustien historiaa ja rasismia kuin se olisi parastakin viihdettä. Sillä ei se ole. Tämänkaltaisen kirjallisuuden en toivoisi kenellekään toimivan viihdykkeenä. Toivoisin sen toimivan ikkunana elämään, jota itse ei koskaan ole kokenut, mutta jonka ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää, jotta ylipäätään pystyy ymmärtämään intersektionalismia. Syrjinnän kerroksittaisuutta, rasismin historiaa ja nykyhetkeä, rakenteellisuutta ja jälkikolonalismia. Kaikkea, minkä mennyt tässä päivässä lävistää.

Toisin kuin esimerkiksi alussa mainittu Stockettin Piiat, tämä ei ole mitään valkoisille suunnattua hyvänmielenkirjallisuutta. Sellaista, jossa musta nainen on typistetty stereotypiaksi, maagiseksi hyväksi, joka vain valkoisen katseen kautta nousee olemassa olevaksi, tai Piikojen tapauksessa, valkoisen pelastajan kohteeksi*. Walker sen sijaan asettelee sanomansa terävästi ja lukijaansa säästelemättä, ja se tässä kirjassa on hienointa. Hänen tematiikkansa on suurta, ja se sisältää kaikkea, mitä elämä karuimmillaan on: paitsi jo mainittua sortoa ja kolonalismia, myös rakkautta ihmiseen, jota ei koskaan saa omaksi. Se ei kaihda elämän kääntöpuolia, eikä kaunistele niistä mukavammin pureskeltavaa. Se tarjoaa sanomansa realistisesti, mustalla huumorilla maustettuna, puhekielisenä ja vahvana. Kuten tahtomattaan Isännälle naitettu Celia, se alistuu siihen, mihin alistua kuuluu. Sitähän ihmisiltä yhteiskunnassa on vaadittu. 

Alice Walker muistuttaa alleviivaamatta erityisen vahvasti sen, miksi omasta historiasta on tärkeä kuulla ääntä heiltä, jotka sen itse ovat kokeneet. Hän muistuttaa, että kertomuksella on aitoa voimaa vain, kun se ei tiivisty puhkikulutetuiksi narratiiveiksi ja stereotyyppisiksi kuvauksiksi ihmisistä, jotka toistavat rodullistettua olemustaan niin kuin heidät Toisina on totuttu näkemään. Hän muistuttaa, että nämä tarinat eivät ole tarkoitettu hyvän yön tarinoiksi. Kersti Juvan taidokas suomennos tuo myös kaiken tämän hyvin voimallisesti eteen, juuri mitään alkuperäisestä menettämättä. Käännös luo kirjalle kunniaa, vaikka tämä on sellainen teos, jonka joskus vielä haluan alkukielellä itsekin uudelleen lukea.

Kun naisten kirjoittamia klassikoita esiin nostava klassikkohaasteemme alkoi, toivoin itse juuri löytäväni tämänkaltaista kirjallisuutta. Suurta, suoraan omien kokemuksesta ammentaa, kenenkään omimatonta. Moninaista, ymmärtämään auttavaa, kokemuksia sanoittavaa. Mutta tässä vaiheessa täytyy muistaa, että Walkerin, kuten esimerkiksi Toni Morrisoninkin, kirjallisuuden kohdalla minun tunteideni ja muka-samaistumisieni täytyy todella siirtyä sivuun. Kun tätä ei ole kirjoitettu hyvän mielen viihdykkeeksi, täytyy myös muistaa, ettei tämä ole minun tarinani. Se, että sen saan lukea, on kunnia, mutta nöyrästi valkoisen lukijan täytyy osata myös siirtää itsensä sivuun. Oppia ehkä uutta, mutta muistaen aina millaisten kokemusten kustannuksella se on tapahtunut. Meidän tehtävämme on varmistaa, että maailmassa on tilaa myös niille äänille, joilla jonkinlaista etuoikeutusta sen kuuluvaksi saamiseen ei ole valmiiksi tarjolla. Vaikka se sitten tarkoittaisi oman itsemme sivuun siirtämistä.

(* Piioista vielä: Jos olet lukenut kyseisen teoksen, suosittelen ehdottomasti lukemaan myös Roxane Gayn esseen Kanan friteeraamisen lohdullisuudesta ja muita ihmeellisiä muistoja 1960-luvun Mississippistä: ajatuksia teoksesta Piiat teoksessa Bad Feminist. Se sai minutkin näkemään tuon viihderomaanin aivan uusin silmin, sanoittamaan taustahäiriön, josta en itse kirjaa lukiessani täysin saanut kiinni.)

Osallistun kirjalla sekä omaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseemme että bloggaajien puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen, jota ylläpitää tällä kertaa Tarukirja-blogi.