MARGARET ATWOOD : ORJATTARESI
436s.
Tammi 2017
Alkuteos: The Handmaid's Tale // 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastetta starttaillessani pidin oikeastaan itsestäänselvänä, että oman hyllyn himoituimpiinikin kuuluva Margaret Atwoodin klassikkodystopia pääsisi mukaan lukemistoon. Hetki tämän pariin siirtymisessä meni, mutta kun muuttaa kauemmaksi kirjastosta, voi näemmä ihan vahingossakin tulla lukeneeksi enemmän kirjoja myös omistamiensa lukemattomien joukosta. Monta haastetta siis samalla iskulla, jälleen kerran!
"Serena Joyn puheet käsittelivät kodin pyhyyttä, sitä että naisten tulisi pysyä kodin seinien sisällä. Serena Joy ei itse pysynyt, hän kulki sen sijaan puhumassa, mutta hän sanoi tämän oman vajavaisuutensa olevan uhri, jonka hän antoi kaikkien hyväksi.
Suunnilleen samoihin aikoihin joku yritti ampua hänet mutta ei osunut; surmansa sai Serena Joyn sihteeri, joka oli seissyt hänen takanaan. Sitten joku toinen pani pommin hänen autoonsa mutta se räjähti ennen aikojaan. Väitettiin tosin että hän olisi sijoittanut pommin itse autoonsa kalastaakseen myötätuntoa. Siihen pisteeseen asiat olivat jo silloin kehittyneet."
Sekä Atwoodin Orjattaresi että Orwellin Vuonna 1984 ovat puhututtaneet niin Amerikoissa kuin Euroopassakin lähivuosina, eikä vähiten siksi, että kummankin dystooppinen maailma tuntuu 2010-luvulla olevan enemmän käsillä kuin kukaan osasi pelätäkään. Siinä missä Orwellin maailmaa valvoo Iso veli ja totalitarismin alla ovat kaikki, on Atwoodin version keskiössä naiset, koteihinsa ja kasteihinsa vangitut.
Frediläinen (alunperin Offred), erään komentajan ja tämän Serena Joy -vaimon synnytyskoneeksi vuokrattu orjatar kulkee lähitulevaisuuden ajan Yhdysvalloissa, vaikka moisella nimellä kukaan ei fundamentalistien valoittamaa valtiota enää kutsukaan. He pukeutuvat punaisiin säkkimäisiin mekkoihin ja suurisiipisiin päähineisiin, kulkevat kaduilla vain asioilla ja muuten valmistautuvat seremonioihin, joiden tarkoituksena on tuottaa isäntäperheelle jälkeläisiä. Maailmaa on kohdannut katastofi jos toinenkin, mutta suurin on ehdottomasti se hiljaa ja määrätietoisesti toteutettu joukkotuho, joka hävittää toisen sukupuolen kokonaan näkyvistä. Ei miehilläkään hyvin mene, ei, jos he ovat toisinajattelijoita, mutta kuten patriarkaattisessa yhteiskunnassa yleensä, eivät he kaikkein suurimmiksi hävijöiksi joudu.
Frediläinen elää lamauttavaa elämäänsä ilman valon pilkahduksia, kulkee ostoksille Gleniläisen kanssa, antaa itsensä enää harvoin muistella vanhaa elämäänsä, sitä vapaata, johon kuului itse valittuja miehiä ja jopa pieni tyttö. Päivät kuluvat ja aivopesu toimii, jos ei itseensä, niin kaikkeen muuhuun ympärillä. Mitä tällaisessa tilanteessa enää voikaan tehdä?
Atwoodin dystopia aukeaa yllättävänkin hiljalleen, mutta silti niin koukuttavina palasina, että sen muodostamaa mysteeriä tahtoo lähteä jo alkusivujen jälkeen pian selvittämään. On helppo ymmärtää miksi siitä on tehty HBO-sarja: tarinan elokuvallisuus paistaa sivuilta, ja visuaalisesti toteutettuna tämä todennäköisesti vangitsisikin mukaansa aivan toisella tavalla. Ja kyllä, sanamuoto on tarkoituksellinen: vangitsisi.
Jotain kummaa tämän tarinan ja minun välillä nimittäin tuli: toisin kuin ehkä kaikki muut tämän tarinan lukeneet, en oikein päässyt itse kirjan imuun mukaan. Ensin tökki sen simppeli ja vähän häiritsevällä tavalla kuvaileva kieli, ja vaikka siihen tottui yllättävänkin pian, seuraavaksi huomasin, etten jaksanut kiinnostua päähenkilön elämästä ja käänteistä oikeastaan ollenkaan. Tai no, ollenkaan on turhan jyrkkää, sanoisin, että kiinnostuin kyllä, mutta sellaisella väljähtyneen teen laimeudella. Etäisesti ja kaukaisesti, enemmän ilmiönä kuin nimenomaisena tarinana. Ja se vei minulta pois, valtavasti. En jaksanut välittää, miten tilanteeseen oltiin tultu tai miten siitä voisi päästä pois. En hätkähtänyt seremonioita, en ilmapiirin aiempaa kiristymistä, en edes pelastajaisia. Kirja tuntui siis lähinnä kädenlämpöiseltä, haalealta ja laimealta, ja se jos mikä yllätti minut varsin suuresti.
Sillä paperillahan tämä oli juuri sitä, mitä minun olisi pitänyt rakastaa. Feministinen dystopia, klassikkokirja naisten asemasta, kauhisteltavan tuntuinen ja kauhistuttavan ajankohtainen. Lukiessani en osannut nimetä häiritseviä tai puuttuvia asioita sen kummemmin, mutta jos nyt jälkikäteen jotain miettisin syyksi tähän haljakkuuteen, sanoisin sen olevan ihan vain nykymaailma. Patriarkaattinen yhteiskuntamme. Se, että ihan pian on vuosi 2019, ja maailmassa tapahtuu edelleen naisille paljon pahempiakin asioita, kuin tässä kirjassa. Pian on vuosi 2019, ja naiset nähdään Suomessakin edelleen ensisijaisesti synnyttäjinä (tai huoltosuhteen ylläpitäjinä). Pian on vuosi 2019, ja maailmassa on edelleen maita, jossa naiset ovat piilossa kokonaan.
Tavallaan ennustuksenahan tämä kirja on varsin hyytävä, ja ehkä tietynlaisessa visuaalisuudessaan sellainen, että toimisikin jopa paremmin TV-ruudulla. Tällaisenaan, tässä ajassa luettuna se oli kuitenkin liian keksitynoloinen tarina liian keksitynoloisista kohtaloista, joka ei kiinnitä huomiota tarpeeksi siihen, millaisten epäkohtien keskellä ei-miehet jatkuvasti yhteiskunnassamme elävät. Miten orjattaria vieläkin olemme ja miten moni tätä tällaistakin elämää pitää vain luonnollisuutena, kyseenalaistamattomana asiana, jolle ei muutoksia tarvitse ajaa. Ja jos joku ajaa, joutaa hän samanlaiselle kuvainnolliselle siirtokunta-alueelle kuin kirjankin huonokäytöksiset orjattaret. Aika osuvaa sinänsä, muttei tarpeeksi, tällä kertaa. Tekee mieli vain huutaa, että ettekö te näe, tämä maailma on ollut koko ajan olemassa. Silmiemme alla. Ilman, että kukaan kauhistelee sitä, ihan vain koska ei ole tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota.
Mutta niin. Ei se ole vain tämä kirja, se olen lähinnä minä. Ja dystopiat ylipäätään. En jaksa kauhistua kauhisteltavaksi tarkoitetusta, jos se on keksittyä, etenkin kun maailmassa on jo jotain tällaista. Jos sinulla kuitenkin tämä edelleen on lukematta, ja se kiinnostaa, anna mennä, uskon kyllä että se vakuuttaa lukijoitaan edelleen. Sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen katsomatta.
(Tästähän on muuten tulossa lähivuosina toinen osakin, jatkoa, mikäli Atwoodin omista Goodreads-lisäyksistä jotain ymmärsin. Täytyy sanoa, että tätä jatko-osaa ymmärrän kaikkein vähiten, sillä jos joku tässä oli onnistunutta, niin rohkean avoin loppu. Sille en minkäänlaista seuraavaa osaa olisi kaivannut, mutta toisaalta, lukekoot ne ketkä kaipaavat. Minä kuvittelen, että tämä loppui tähän, tai annan TV-sarjan viedä eteenpäin. Jos joskus siis vielä pettymyksistäni yli pääsen, haha.)
Orjattaren tarinasta hehkuttavia postauksia löytyy ympäri internetin, mutta tässä muutama: Kirjavarkaan tunnustuksia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjaluotsi, Lukujonossa & Yöpöydän kirjat
Sillä paperillahan tämä oli juuri sitä, mitä minun olisi pitänyt rakastaa. Feministinen dystopia, klassikkokirja naisten asemasta, kauhisteltavan tuntuinen ja kauhistuttavan ajankohtainen. Lukiessani en osannut nimetä häiritseviä tai puuttuvia asioita sen kummemmin, mutta jos nyt jälkikäteen jotain miettisin syyksi tähän haljakkuuteen, sanoisin sen olevan ihan vain nykymaailma. Patriarkaattinen yhteiskuntamme. Se, että ihan pian on vuosi 2019, ja maailmassa tapahtuu edelleen naisille paljon pahempiakin asioita, kuin tässä kirjassa. Pian on vuosi 2019, ja naiset nähdään Suomessakin edelleen ensisijaisesti synnyttäjinä (tai huoltosuhteen ylläpitäjinä). Pian on vuosi 2019, ja maailmassa on edelleen maita, jossa naiset ovat piilossa kokonaan.
Tavallaan ennustuksenahan tämä kirja on varsin hyytävä, ja ehkä tietynlaisessa visuaalisuudessaan sellainen, että toimisikin jopa paremmin TV-ruudulla. Tällaisenaan, tässä ajassa luettuna se oli kuitenkin liian keksitynoloinen tarina liian keksitynoloisista kohtaloista, joka ei kiinnitä huomiota tarpeeksi siihen, millaisten epäkohtien keskellä ei-miehet jatkuvasti yhteiskunnassamme elävät. Miten orjattaria vieläkin olemme ja miten moni tätä tällaistakin elämää pitää vain luonnollisuutena, kyseenalaistamattomana asiana, jolle ei muutoksia tarvitse ajaa. Ja jos joku ajaa, joutaa hän samanlaiselle kuvainnolliselle siirtokunta-alueelle kuin kirjankin huonokäytöksiset orjattaret. Aika osuvaa sinänsä, muttei tarpeeksi, tällä kertaa. Tekee mieli vain huutaa, että ettekö te näe, tämä maailma on ollut koko ajan olemassa. Silmiemme alla. Ilman, että kukaan kauhistelee sitä, ihan vain koska ei ole tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota.
Mutta niin. Ei se ole vain tämä kirja, se olen lähinnä minä. Ja dystopiat ylipäätään. En jaksa kauhistua kauhisteltavaksi tarkoitetusta, jos se on keksittyä, etenkin kun maailmassa on jo jotain tällaista. Jos sinulla kuitenkin tämä edelleen on lukematta, ja se kiinnostaa, anna mennä, uskon kyllä että se vakuuttaa lukijoitaan edelleen. Sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen katsomatta.
(Tästähän on muuten tulossa lähivuosina toinen osakin, jatkoa, mikäli Atwoodin omista Goodreads-lisäyksistä jotain ymmärsin. Täytyy sanoa, että tätä jatko-osaa ymmärrän kaikkein vähiten, sillä jos joku tässä oli onnistunutta, niin rohkean avoin loppu. Sille en minkäänlaista seuraavaa osaa olisi kaivannut, mutta toisaalta, lukekoot ne ketkä kaipaavat. Minä kuvittelen, että tämä loppui tähän, tai annan TV-sarjan viedä eteenpäin. Jos joskus siis vielä pettymyksistäni yli pääsen, haha.)
Orjattaren tarinasta hehkuttavia postauksia löytyy ympäri internetin, mutta tässä muutama: Kirjavarkaan tunnustuksia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjaluotsi, Lukujonossa & Yöpöydän kirjat
"En jaksa kauhistua kauhisteltavaksi tarkoitetusta, jos se on keksittyä, etenkin kun maailmassa on jo jotain tällaista."
VastaaPoistaEn tiedä, tarkoititko juuri tätä, mutta kaikki Atwoodin kirjassa käyttämät "kauheudethan" on oikeasta elämästä eli historiallisia esimerkkejä esim. naisten alistamisesta. Itse luin kirjan alkukielellä enkä pitänyt kerrontaa simppelinä, tiedä sitten käännöksen tasosta. Ei tämä mikään vetävä trilleri tosiaankaan ole, itselläni lukeminen aiheutti kuvotusta keskellä kesäistä hellepäivääkin siinä määrin että piti lukea pienissä osissa.. Ja sarjan eka kausi tuli ahmittua, mutta toisesta ei jotenkin jaksanut enää innostua. Enkä ihan varauksetta suhtaudu myöskään kirjan jatko-osaan..
PoistaTästä onkin ollut tänään jo hurjan hyvää keskustelua tänään instagramissa, mutta siellähän toki ei kaikki ole niin, mukava että se siirtyy tännekin. :) Tosiaan tuo kauheuksien kuvaaminen tosimaailmasta on hyvä lähtökohta, mutta koen sen hieman ongelmallisena, kun sitä kauhistellaan vasta, kun alistaminen on tuotu valkoisten naisten elämään. Näitä samoja asioita kun jaksetaan julkisuudessa yllättävän vähän kritisoida, kun kyseessä on ei-valkoiset naiset. Se ei myöskään varsinaisesti pelkästään kirjan sivuilta välity, tai ei välittynyt ainakaan minulle. Tää tuntuu niin valkoiselta valkoisille -kirjallisuudelta, että siksikin olen tuolle "kauhistelulle" hieman allerginen.
Ja onnea on ettei vetävä trilleri olekaan, silloin se ainakin olisi jäänyt lukematta. Sitä tokikaan en tältä kaivannutkaan. :) Muiden kokemuksista ja kommenteista myös olen ymmärtänyt, että tämä suomennos ei tosiaan ole ihan kaikkein loistavin, harmi siis etten tullut alkukielellä lukeneeksi. Mutta kuten sanottua, dystopiat ylipäätään eivät oo ehkä kaikkein eniten se oma genreni, joten tiedostan kyllä, että tässä kritiikissäkin on paljon omaa pettymystä ja subjektiivista kokemusta mukana. Ymmärrän kyllä kirjan suosion, mutta siksikin harmittaa, että tää oli itselle niin kovin epäkiinnostava, monestakin eri syystä.
Tämä oli hyvä, mutta Atwoodin Oryx ja Crake oli minusta vielä hyytävämpi.
VastaaPoistaSe olisi mulla hyllyssä, täytyy lukea ehdottomasti myös! Ehkä Atwoodin muun tuotannon kautta saisi vähän sitä fiilistä itsekin, mitä muut ovat saaneet jo tästä. :)
PoistaLuin tämän useita vuosia sitten ja olihan se aikamoinen lukukokemus. Viime vuonna otimme tämän Naisten Pankin lukupiirikirjaksemme. Kirja synnytti paljon keskustelua. Vaikuttava kirja yhä edelleen.
VastaaPoistaVarmasti synnytti, tämä todella olisi hieno lukupiirikirja! :)
PoistaMielenkiintoinen kirjoitus ja tavallaan voin ymmärtää (kirjaa edes lukematta, haha!) lukukokemuksesi laimeutta. Olen itse siis katsonut kirjan pohjalta tehdyn sarjan (kaksi kautta) ja oli varautunut ahdistumaan jne. koska moni sanoi sarjasta ahdistuneensa. Noh, en ahdistunut. Sarja oli kyllä kiintoisa ja visuaalinenkin eli helposti sen katsoi, mutta en siitä osannut ahdistua. Ehkä eräs syy on se, että aiheena populaatiota uhkaava vähentyminen (ja hedelmättömyys siis) ei tunnu kovin koskettavalta tänä liikakansoituksen aikakautena. Minulla on Handmaid's Tale kirjanakin omassa hyllyssäni, mutta kiinnostukseni lukea se lerpahti katsottuani sarjan. Olisi pitänyt lukea sen ennen sarjan katsomista.
VastaaPoistaTv-sarja jatkaa Offredin tarinaa kun taas se kirjajatko-osa (The Testaments) ei liity sarjaan mitenkään eikä siinä käsittääkseni ole Offredia. The Testamentsin tapahtumat sijoittuvat viidentoista vuoden jälkeiseen aikaan Handmaid's Talen viimeisestä kohtauksesta.
Ehkä se ennakko-oletus ahdistuttavuudestakin tosiaan laimensi omaa ahdistamattomuutta. En toki yleensäkään kovin herkästi kirjallisuuden äärellä hetkahda "mistään", mutta näemmä vielä vähemmän, jos odotan, että niin pitäisi tehdä. En nyt muutaman päivän intensiivisen pohdinnan ja erilaisiin arvosteluihin syventymisenkään jälkeen ole saanut oikein mitään lisääkään irti, mutta ehkä se ei haittaa. En muutenkaan pidä ajatuksesta, että kaikkien pitäisi pitää kaikista kirjoista, tai että tämä jonkinlaisena feministisenä klassikkona olisi mittari omasta feministisyydestä - siitäkin tästä pitämättömät ovat tuntuneet saavan syytteitä :D - joten sama koskee nyt tätäkin. Ei tämä huono ollut, mutta yllättävän laimea, tosiaan.
PoistaJa kiitos tarkennuksesta. Se sentään jo hieman helpottaa, sillä Frediläisen tarina olisi ollut aika kolkko kirjoittaa tästä uudelleen. En tosin tiedä kiinnostaako tämä maailmakaan enää, mutta ehkä en enää niin kiihkeästi sen lukemista vastusta. :D Sarjaa aion katsoa kokeeksi nyt vielä vuodenvaihteen aikaan muutaman jakson, ehkä se onkin helpompaa nimenomaan juuri näin kuin jos olisin täysin kirjasta hullaantunut.