ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO

ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO - LUONNOTON HISTORIA

367s.

Atena 2016

Alkuteos: The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Suomennos: Pirkko Vesterinen

Tiedättehän ne tulokaslajit, joiden vaarallisuudesta mediassa aina varoitellaan? Ne pienet kuoriaiset tai tappajaetanat, jotka ovat kulkeneet ties mistä maapallon toisilta laidoilta, muuttaneet ihmiset mukana - vahingossa tai tarkoituksella - koto-Suomeemme, jossa ne nyt tekevät selvää meidän omista lajeistamme? Herkkää luontoa uhkaavia tulokkaita on jos jonkinmoiseen lähtöön, mutta maailman historiassa yksi on ehdottomasti ollut yli muiden. Se on lajina paitsi äärimmäisen sitkeä myös järkyttävän tuhoisa. Se tappaa pikkuhiljaa monimuotoisuuden ympäriltään, valtaa elinalueet ja muuttaa luonnon alkuperäistä järjestystä mielensä mukaiseksi. Sillä ei ole luonnollisia vihollisia, mutta samalla se uhkaa kaikkia niitä alkuperäislajeja, jotka ovat tähän asti saaneet nauttia ravintoketjun huipulla olemisesta. Ei, se ei ole rotta, vaikka voisi toki ollakin. Se on Homo Sapiens, nykyihminen.

" - Ihmisen toiminta on muuttanut maankäyttöä ainakin kolmanneksella, ehkä jopa puolella planeetan maa-alueista.

- Useimmat maailman suurimmista joista on padottu tai niiden uomaa on siirretty.

- Lannoitetehtaat tuottavat enemmän typpeä kuin kaikki maanpäälliset ekosysteemit yhteensä sitovat.

- Kalastus poistaa yli kolmanneksen valtamerien rannikkovesien alkutuotannosta.

- Ihmiset käyttävät yli puolet maailman helposti saatavilla olevasta makean veden valunnasta."

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto on kovaan tieteeseen ja tieteellisiin julkaisuihin pohjautuva tietokirja, joka esittelee maailman sukupuuttoaallot järjestyksessä niiden syitä ja selitysteorioita pohdiskellen. Se avaa yllättävän moniulotteisesti sitä, millainen evoluution ketju on aikojen saatossa ollut, ja mitä pitää tapahtua, että se niin sanotusti luonnollisesti saa jonkun lajin elinkaaren katkeamaan lopullisesti. Kolbert paljastaa ummikollekin hyvin kansantajuisella, mutta silti asiallisen uskottavalla otteellaan mistä sukupuutot tulevat, mutta ennen kaikkea miksi nykyisin meneillään oleva, ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto on jotain, mikä on vastoin kaikkea ennen koettua.

Kuudes sukupuutto on jaettu 13 lukuun, joista jokainen on omistettu joko tietylle eliökunnalle tai historialliselle ajanjaksolle. Kirja nojaa faktaan, ja se tekee sen uskottavasti. Samalla tätä lukiessa kuitenkin tietynlaiseen tarinallisuuteen huomaa koukuttuvansa, tässä ei nyt todellakaan lueta mitään kouluopusta. Välillä leikkisällä kielenkäytöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa: Kolbertilla on nimittäin muun muassa tapana kommentoida jatkuvasti yhteistyötä hänen kanssaan tekevien tutkijoiden ulkonäköä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tästä jää toki vaikutelma, että tunnelmaa pyritään keventämään raskaamman tieteellisen faktatiedon välissä, mutta lopulta se tuntuu jotenkin erityisen ärsyttävältä ja turhanpäiväiseltä. Kolbertin puolisarkastiset huomiot tutkimustietoa esitellessä riittää, tutkijoiden ulkonäöllä hassuttelu taas aiheuttaa lähinnä jonkinasteista yliyrittämisen tunnetta. Tai sitten kyse on kulttuurieroista – onhan tämä todella amerikkalainen tietokirja. On se sitä onneksi hyvälläkin, sillä harva kansa osaa tuoda tieteelliset julkaisut yhtä raflaavasti suuren yleisön tietoisuuteen. Kun tämän tiedostaa, pystyy kirjaa taas lukemaan aivan toisella tavalla.

Sukupuuttojen ja luonnon luonnottoman historian lukeminen on pidemmän päälle erityisen pysäyttävää. Se vetoaa tunteisiin, ja niin sen toki kuuluu tehdäkin. Ja kuten muutkin kaltaiseni ihmiset, eniten pohtimaan jättää megafaunaa ja nisäkkäiden katoamista koskevat luvut: vaikka ne eivät ole lajimääriltään mitään verrattuina kadonneisiin kotiloihin, ammoniitteihin tai sammakkoeläimiin, on sukupuutto helpompi käsittää jonkun tutun ja turvallisen kautta. Samaistua suloiseen ja pörröiseen. Ja toisaalta kauhistella sitä, että näiden lajien katoaminen on niin hidasta, ettei ihminen oman elinkaarensa aikana ehdi edes huomata mitä on kadottamassa. Ei tietenkään juuri koskaan ennen kuin on ihan liian myöhäistä.

"Mitä meille tapahtuu itse aiheuttamassamme sukupuuttoaallossa? Yksi mahdollisuus – johon bioversiteettisali viittaa – on se, että lopulta oman 'ekologisen maiseman muokkaamisemme' tekee lopun myös meistä. Tämä ajattelumalli perustuu loogiseen päättelyyn, jonka mukaan vapautettuamme itsemme evoluution rajoitteisten pysymme kuitenkin riippuvaisina maapallon biologisista ja geokemiallisista järjestelmistä. Näitä järjestelmiä häiritsemällä – hakkaamalla trooppisia sademetsiä, muuttamalla ilmakehän koostumusta, happamoittamalla valtameriä – vaarannamme oman selviytymisemme."

Vaikka ihmisen aika maapallolla on sen koko historiaan suhteutettuna hiuksenohut henkäys, on se saanut yksin enemmän aikaan tuhoa ja muutosta kuin moni muu laji yhteensä. Ihmiset muuttavat maailmaa jatkuvasti, ja usein he aiheuttavat muutoksillaan sellaisia tapahtumaketjuja, ettei kukaan olisi osannut arvata niiden lopputulosta ja lopullisuutta. Yksin kukaan ei toisten jälkiä pysty korjaamaan, emmekä ole todennäköisesti koskaan eläneet luonnon kanssa täysin vuorovaikutuksellisessa yhteistyössä, mutta johonkin meistä silti on. Välittämään konkreettisesti ja tekemään kestävämpiä päätöksiä. Sen sanoman kun vain saisi jollain tapaa jaettua ihan ylimmille portaille saakka.

"Ei sillä ole kovin paljon merkitystä, välittävätkö ihmiset vai eivät. Sillä on merkitystä, että ihmiset muuttavat maailmaa."