MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

208s.

S&S 2018

Alkuteos: The Argonauts (2015)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Arvostelukappale

Minulle yksi osa lukemisesta on löytöretkeily. Se on sitä melko kirjaimellisesti, etenkin silloin kun pääsen tutustumaan kirjansivujen kautta kulttuureihin, maihin ja ajatusmaailmoihin, joihin oma todellisuuteni ja mielukuvitukseni ei riitä. Se on sitä myös vertauskuvallisesti, se on matkaa kohti tuntematonta ja vielä valloittamattomia kirjallisia alueita, niitä jossa kieli kaikuu heleän kauniina ja teosten rakenteet ja taitavuus vie jalat alta ilman minkäänlaista tarvetta ylianalysoida ja etsiä kritisoitavaa. Mutta ennen kaikkea lukeminen on minulle löytöretkeilyä ajatuksena löytää jotain niin maagisen hyvää ja täydellistä, että pelkästään yksien kansien väliin pakatut sanat riittävät muuttamaan tapaani katsoa maailmaa. Muuttaa maailmaani.

Viime vuosina, tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan hieman reilun vuoden sisään löytöretkeilyni on suuntautunut feministisen kirjallisuuden maailmaan. Olen lukenut perusteoksia ja teoksia, joiden olen odottanutkin muuttavan maailmani. Olen löytänyt mielettömiä helmiä, uusia tapoja ajatella ja hahmottaa asioita ympärilläni. Olen kuitenkin huomannut, että lähikuukausina olen ollut hieman jumissa, tavallaan loukussa yhdessä ja samassa, eikä se enää anna minulle sitä samaa, minkä sain näistä kirjoista ensialkuun. Koska tietenkin, onhan nämä perusteosten ajatukset jo tavallaan ajateltu, ja vaikka jokaisesta uudesta kirjasta nautin, ei tuttu koskaan säväytä uuden lailla. Kunnes puolisattumalta pyysin arvostelukappaleeksi Maggie Nelsonin Argonautit ja rakastuin.

Argo on laiva, joka säilyttää nimensä, vaikka vuorotellen sen jokainen osa vaihdettaisiin uuteen.

Argonautit on kirja, joka päästää hajoamaan täydellisen pirstaleiksi kootakseen itsensä kasaan uudelleen.

Argonautit on asioiden pienentämistä niitä mitätöimättä.

Argonautit on minulle kirjana täydellinen.

Ja kuten itselle täydellisten kirjojen kanssa yleensä, omat sanat eivät riitä kertomaan oikein edes mistä kirja kertoo tai miksi sitä rakastaa. Se osuu ja uppoaa niin tärkeisiin ja henkilökohtaisiin kohtiin, että sen pilkkominen tuntuu lähinnä brutaalilta. Mutta joskus tärkeiden asioiden on hajottava, että niitä osaa ymmärtää myös kokonaisuutena.

Rakastin Argonauteissa sen muistelmanomaista omaelämäkerrallisuutta ja täydellistä rajattomuuutta. Tekstit olivat lyhyissä kappaleissa, mutta kaikki peräkkäin, ilman lukuja tai kronologista järjestystä, mutta silti täysin oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan. Ne ovat uskomattoman henkilökohtaisia tulematta kuitenkaan liian lähelle, ylittämättä tirkistelyrajaa ja olematta paljastuskirjamaisia kauhutarinoita jostain niin kovin traagisesta, mutta lopulta tavallisesta, koska tapahtuuhan elämä kaikkine puolineen kuitenkin jossain määrin meille kaikille. Nelson viittaa jatkuvasti myös itselleen tärkeisiin ajattelijoihin ja filosofeihin, joten tuntuu, kuin Argonauttien seurassa lukisi yhtä aikaa kymmeniä kirjoja. Kuulisi kymmeniä ääniä. Olisi yhtä kaiken sen ajatusmaailman kanssa, jonka Nelson on hämmentävän sulavasti onnistunut kansien väliin mahduttamaan. 

Nelson osaa kuvata suuria asioita maagisen arkisesti, todella tekemättä niistä sensaatiomaisia numeroita, mutta ajatellen ja kokien silti jollain tapaa kaiken, mitä asiaan tulee. Hän kritisoi transsukupuolisten puolisoita, joilla on pokkaa tehdä toisen muutoksesta heidän, cis-sukupuolisten tragedioita (miten tämä nyt kovasti muistuttaakin erästä vuodentakaista kotimaista romaania), mutta näkee silti, puolisonsa avulla, myös itsessään sen ajatusketjun, ymmärtää, mistä muutoksen pelko syntyy. Tavallaan se tekee tästä pelosta ihailtavan inhimillisen, mutta samalla se antaa sille kritiikille kirpeän terän, muistuttaa tragedian mittakaavoista lempeästi, mutta anteeksipyytelemättä. Ja samaan aikaan useampana kuin Kahtena oleminen, queer-suhde ja sukupuolten ääretön moninaisuus, on niin luonnollista heille, niin kauniisti kerrottua ja oman elämän kautta koettua, että hetkellisesti tuntuu käsittämättömältä, ettei se ole yhtä luonnollista näiden kansien ulkopuolella. Nelson viittaa kirjassaan hurjan monta kertaa ihailemiensa ajattelijoiden taitoon pienentää mitätöimättä, mutta lopulta hän itse on siinä tämän teoksen kanssa kaikkein taitavimmillaan.

Yhdyn siis täysin takakannessa lainattuun Saara Turuseen, ja totean hänen sanoin että "Argonautit on poikkeuksellinen, vikuroiva mestariteos. Sen maailma on moniääninen, älykäs, unohtumaton". Normaalisti laittaisin tähän postaukseen myös lainauksia, omia lempikohtiani kirjan sivuilta tai sen sisältöä parhaiten kuvaavia katkelmia. Tällä kertaa en tee sitä, sillä laskin, että 208-sivuisen kirjan väliin on tullut taitettua kymmeniä hiirenkorvia merkitsemään täydellisempiä hetkiä. Niitä on jo niin monta, että olisi lopulta lienee ollut helpompi merkitä sivut, jotka eivät olleet minulle tärkeitä. Ja on lopulta helpompi todeta, että lukekaa te ne sivut itse. Ne loistavat. Tässä mielettömän älykkäässä seurassa ja maailmassa olisin viihtynyt vielä satoja sivuja lisääkin. Onneksi tämä kirja ei kertaluvulla kesken lopu, uskoisin, että seuraavalla lukukerralla tästä aukeaa eteeni jälleen uusi maailma.

Ajatuksia Argonauteista muualla: Lumiomena & Reader, why did I marry him?