JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI
268s.
Tammi 2000
Pride-tunnelmissa jatketaan! Vuorossa on omallakin lukulistalla jo varmaan toistakymmentä vuotta pyörinyt, lähes jo kotimaiseen klassikkoasemaan noussut Sinisalon esikoisteos, jota olen jo jonkin aikaa jemmaillut omassakin hyllyssäni. Usein tähän olen aikonut tarttua, mutta nyt oli viimein sen aika. Sinisalolta olen aiemmin lukenut Enkelten veren, ja pitänyt siitä kovin, joten sekin kaiketi tietynlaisia odotuksia on tälle asettanut.
"Onko niin että heti kun näen jotakin kaunista, minun saman tien omistettava se? Kameralla tai silmällä tai käsillä. Sulkimella tai sulkemalla ovi.
Vaikka en edes tietäisi mitä sillä teen?"
Teemaviikkoon sopivuudestaan huolimatta tämä romaani on ensisijaisesti tarina ihmisistä ja heidän valtasuhteistaan, käytettiin sitä sitten toisiinsa tai suhteessa luontoon. Se on tarina halusta, omistamisesta ja omistautumisesta. Päähenkilö Mikaelin suhteet muihin miehiin ovat kirjassa paljaita ja hauraita, juuri sellaisia kuin niiden pitäisikin olla: muun ja muiden kannalta merkityksettömiä, jotain niin arkipäiväisen normaalia, että siitä on turha lähteä tekemään numeroa tai pyörittämään tarinaa tietyn suuntautumisen ympärille.
Sen sijaan tarina kietoutuu kauniisti Mikaelin ja hänen sisäpihaltaan löytämän peikonpoikasen, Pessin suhteen kiemuroihin, niihin katajanmarjantuoksuisiin hetkiin kun jotain villiä ja kadonnutta nostetaan luonnosta keskelle rakennettua ja strukturoitua. Pessi on aivan oikea peikko, ja vaikka toki voinemmekin yhdessä myöntää tämän aspektin olevan varsin lähellä erinäisiä fantasiaelementtejä, en silti lähtisi suorilta käsin markkinoimaan tätä kirjaa scifi-teoksena. Se kun tuottaa hämmentäviä ennakkoluuloja itse kullekin, ja vie terän pois siltä, missä kirjassa todella on kyse: inhimillisyydestä ja ihmisyydessä. Siitä, miten pitkälle noita ominaisuuksia voidaan nähdä myös muissa kuin omassa lajissamme. Jos ne vain osattaisiin tunnistaa oikein, edes joskus.
Sinisalon esikoinen on koukuttava kirja, ja sainkin sen luettua juhannushuumassa yhden päivän aikana. Se piti tiukasti otteessaan, eteni rivakasti ja jätti paljon pohdittavaa. Se sai ajattelemaan omaa luontosuhdetta, ihmisen hämmentävää tapaa tahtoa omistaa ja valloittaa, alistaa ja harventaa kaikkea, mikä näillä yhteisillä maillamme liikkui. Se oli myös jonkinlainen osoitus siitä, että niin kovin inhimillisenä kuin ihminen itseään pitääkin, hän itse on loppupeleissä se eläin ja eläimellinen, joksi muita niin kovin väittää. Se tulee ilmi niin suhteessa muihin ihmisiin kuin suhteessa luontoonkin. Hajota ja hallitse, oli kyse sitten valloituksista tai postimyynnin kautta tilatuista vaimoista.
Vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin varsin tiivistunnelmainen ja omaleimainen tarina, jotain lukukokemuksesta jäi silti hieman minun kohdallani puuttumaan. Se ei yltänyt aivan samoihin mittoihin kuin kovasti pitämäni, Sinisalon myöhempi Enkelten verta -romaani, ja siinä oli ehkä jotain hieman liian suunnitelmallista ja itsetarkoituksellista, että olisin osannut sen rennosti antaa vain viedä. Toki Enkelten veri onkin noin 11 vuotta uudempi, jo kokeneemman kirjoittajan kirjoittama romaani, joten ehkä osa menee senkin piikkiin, mutta hieman enemmän rentoutta ja uskallusta heittäytyä oman tarinansa voiman varaan olisin tältä toivonut. Jokin aukko kaiketi yleissivistyksessä tämän kirjan myötä on nyt kuitenkin täytetty, ja sopiipa tämä myös tosiaan nyt niin viikon lukuteemaan kuin puuttuvaan Helmet-haasteen kohtaankin. Suosittelen joka tapauksessa kokeilemaan tätä teosta, vaikka fantasia-elementit epäilyttäisivätkin. Sinisalo osoittaa erityisen oivallisesti, että suurimmat ennakkoluulot ovat vain lukijan päässä, maagisen realistisista asioista voi kirjoittaa tekemättä niistä liian suurta numeroa. Ja se on taitona todella ihailtava.
Kirjasta muualla: Amman lukuhetki, Jokken kirjanurkka & Villasukka kirjahyllyssä
Helmet-haaste 2018:43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti