JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

JOHANNES ANYURU : HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN

303s.

S&S 2018

Alkuteos:De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Suomennos: Outi Menna

Arvostelukappale

Johannes Anyurun He hukkuivat äitiensä kyyneliin on palkittu vuonna 2017 ruotsalaisella Augustus-palkinnolla, ja se on kirjailijan toinen suomennettu teos. Kiinnitin siihen vain ohimennen huomiota syksyllä kustantamoiden kevätkatalogeja selaillessa, sen nimi yhtaikaa vaikutti ja toisaalta myös etäännytti. Kauneudellaan todennäköisesti teki niitä kumpaakin. Nyt saadessani sen arvostelukappaleena en osannut kuitenkaan ohittaa, vaikken vielä loppusivuillakaan ollut aivan varma mitä olin juuri lukemassa.

"Vartija, joka talutti minut käsivarresta kiinni pitäen parkkihallin läpi, oli mustatukkainen ja näytti siltä kuin toinen sen vanhemmista olisi tullut Afrikasta, ja ajatuksissani se mies edusti petosta, jonka kuvaamiseen minulla ei ollut sanoja.

Ruotsalaiset olivat päättäneet, että se oli ruotsalainen."

Äitiensä kyyneliä on kenties helppo lukea, mutta sitäkin vaikeampaa kuvata. Jollain rankalla yksinkertaistuksella sen voisi sanoa olevan tarina ruotsalaiseen kirjakauppaan suunnatusta terrori-iskusta, jonka kaoottisuuden keskellä yksi iskun tekijöistä ymmärtää olevansa mukana eri syystä kuin muut: estämässä sellaista tulevaisuutta tapahtumasta, jossa hän on itse nuoruutensa joutunut elämään. Kaksi vuotta iskun jälkeen kirjailija istuu tuon nuoren naisen viereen oikeuspsykiatrian klinikalla, ja yrittää saada kiinni siitä, mistä nainen on tulossa ja kuka hän on ollut ennen veristä helmikuun seitsemännentoista iskua.

Anyuru lähtee kertomaan tarinaansa metatasolla, kirjailijana, joka kirjoittaa kirjansa iskun tapahtumista. Osin tarina kulkeekin kirjailijan näkökulmasta, osin taas kirjailijan haastatteleman terrori-iskuun osallistuneen tytön, joka tahollaan kirjoittaa tapahtumista omaa tarinaansa. Näiden näennäisen sekavanoloistenkin kuvioiden väliin kuitenkin mahtuu paljon, ja vaikka aluksi onkin aivan sekaisin mistä ja kenestä milloinkin lukee, oppii kielen rekistereistä pian tunnistamaan kuka kertoo ja mitä. Kenen maailmassa Ruotsi on se maa, jollaisena me olemme oppineet sen tuntemaan, ja kuka taas on kasvanut Ruotsissa, jossa totalitäärisyys on ottanut vallan ja ihmiset jakautuvat kansalaisiin ja valtionvihollisiin. Vapaisiin ja niihin, jotka asuvat sokeassa pisteessä vapaiden silmien alla apartheid-yhteiskunnassa ja vankileireillä.

"Suljin silmäni. Me oltiin synnytty Ruotsissa olematta ruotsalaisia, ja se oli tehnyt meistä epätodellisia. Tiesin, että meistä voisi tulla todellisia ainoastaan kuoleman kautta."

Äitiensä kyyneliä lukiessa ymmärtää kyllä täysin, miksi tämä kirja on naapurimaamme sydämet valloittanut, Finlandiaa vastaavat kirjallisuuspalkinnot voittanut. Anyuru kirjoittaa älykkäästi ja monikerroksisesti tekemättä kirjastaan kuitenkaan liian vaikeaa ja taiteellista. Se osuu nykyajan suurimpiin kipupisteisiin: muukalaisvihaan, erilaisuudenpelkoon, eriarvoistumiseen ja oikeaan ruotsalaisuuteen/kansalaisuuteen, jossa ihonväri ja uskonto näyttelevät paljon tärkeämpää osaa kuin se, onko esimerkiksi maassa asunut syntymästä asti ilman, että muuta identiteettiä olisi koskaan itselleen saanutkaan kasvattaa. Se on myös taitava, sillä siinä missä hetken jo kuvittelee tarinan kompastuvan uskonnolliseen ristiriitaan tulevaisuuden kauheuksien lähtöpistettä kuvatessaan, Anyuru ikään kuin huomaa sen itsekin. Tarttuu siihen ja jättää tunteen, että olemme samalla sivulla, yhdessä. Voisiko yhteiskunta todella olla tällainen, jos nykyinen pelon ilmapiiri edelleen jatkuu? Jos viime viikollakin uutisoitu valtava poliisin tekemä etninen profilointi on vain alkua jollekin? Rasismi on niin rakenteellista, että me valkoiset toteutamme sitä, vaikka yrittäisimmekin pysyä hyvien puolella?

Äitiensä kyynelet sisältävät suuria aiheita ja Anyuru tarttuu tärkeään tematiikkaan. Hän ei tuo sitä kuitenkaan liian saarnaavasti esiin, vaan antaa aiheidensa kasvaa tarinansa kautta, alleviivaamatta ja osoittelematta. Alkuun sekavankin oloinen romaani kasvaa sivu sivulta suuremmaksi, ottaa kantaa ja saa lukijan asettumaan hieman epämukavaan asentoon, huomaamaan olevansa yksi niistä, joka olisi ehkä voinut jotain estää, mutta ei sitä ymmärtänyt tehdä.

Anyurulla on taustaa myös runoilijana, ja sen huomaa soljuvasta ja sujuvasta kielestä, joka kantaa synkkien dystooppisten kuvausten läpi loistaen taustalla kuin se pieni toivon valo, jonka tästä pimeästäkin tarinasta lukija onnistuu löytämään. Helppolukuinen teos ei tunnu kuitenkaan helpolta, se jopa onnistuu työntämään luotaan niin, etten osannut vielä viimeisilläkään sivuilla päättää luenko tätä loppuun vai en. Se tuntuu nurinkuriselta, sillä juuri tällaisesta kirjallisuudesta minun pitäisi innostua, juuri tällaisesta vaikuttavuudesta saada kiinni. Tahmea taistelu kuitenkin palkitaan, sillä lopussa valtaa tunne, että tämä täytyisi aloittaa alusta. Ei siksi, että ymmärtäisin paremmin, sillä koen jollain ohuella langalla saaneeni kiinni kyllä kokonaisuudesta, vaan siksi, että löytäisin hienouden, nyt kun tietäisin mistä sitä kannattaa etsiä. Kun minulla olisii viimein hallussa ne kaikki koukut, jotka vain loppuun lukemalla käsiinsä voi saada.

En kuitenkaan aloita alusta, sillä minun ja tämän kirjan välillä on jotain, jota en osaa selittää. Jotain torjuvaa, jonka haluaisin osata murtaa, mutten tiedä miten. Jotain samanlaista se kuitenkin on kuin kirjan tarjoama tematiikkakin, kaikessa pelottavuudessaan.