ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

155s.

Fabriikki 2017

Alkuteos: Formas de volver a casa

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan juonta, henkilöitä, miljöötä, oikeastaan mitään, mikä kansien sisällä on, tuntuu brutaalilta laittaa muutamaan lauseeseen. Voisin sanoa, että tämä on tarina kahdesta lapsesta, jotka kohtaavat maaliskuussa 1985 kun maanjäristys on juuri ravistellut Chileä ja saanut pelokkaat aikuiset leiriytymään talojensa ulkopuolelle. Tai sitten voisin kertoa, että se on tarina kahdessa eri tasossa, se on tarina tarinasta: tarina siitä, miten tarinaa kirjoitetaan, kahden fiktion tason kaunis yhteenkietoutuma. Tai voisin kertoa, että se on tarina kirjailijasta, 3-kymppisestä miehestä, joka pohtii kenen tarinoita hän saa kirjoittaa. 

Tämä on tosiaan tuota kaikkea. Mutta nuo lauseet kertovat tämän kirjan maailmasta niin vähän, että ne olisi sama pyyhkiä kaikki pois.

"Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme kuulla aina saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."

Kirjoitin jokin aika sitten niin ikään Fabriikin kustantaman Islannissa ei ole perhosia -romaanin kohdalla, että siitä ei voi kertoa, se täytyy kokea. Oikeastaan voisin mitään lisäämättä sanoa täysin samaa tästä pienoisromaanista, ja jättää asian siihen. Toivoa, että kaikki te siellä, jotka tätä postausta nyt satutte lukemaan, ymmärrätte, että se oli painokkaasti sanottu. Että jos et lue, ette koe jotain, mitä todella kannataisi kokea. Islannin perhosten kanssa se lauseeseen kiedottu kehoitus oli vielä pehmeä, ehkä ennemminkin toive, että näkisivätpä kaikki maailman näin kauniina kuin sen tämän kirjan kautta voi kokea. Tämän kanssa haluaisin upottaa tuohon yhteen lauseeseen jotain vielä painavampaa. Sanoa, että se täytyy kokea. En vain tiedä mihin vedoten. Paitsi tietenkin omaan tunteeseeni.

Mutta sepä se tosiaan onkin, se oma tunne. Kuinka pitkälle minun rakkauteni johonkin kirjaan riittää, kun puhutaan sen todellisesta arvosta? Miten se, että minä pääsin jollain henkilökohtaisella tasolla harvinaisen sisälle tähän tarinaan, antaa kenellekään muulle oikeastaan yhtään mitään? Tuntuu hurjan ristiriitaiselta, mutta ehkä se meneekin herkästi näin: mitä tärkeämpi joku kirja minulla itselleni on, sitä vaikeampi sitä on muille suositella. Ei siksi, että pelkäisin sitä, ettei joku muu tästä pidä. Vaan ennemminkin siksi, että se rakkaus tiettyä kirjaa kohtaan on jossain niin syvällä, että olen tämän kirjan kohdalla tunnistavinani sen, ettei tämä kaikille tällaisena aukea. Ehkä siksi vain pitää tyytyä kehoittamaan kokeilemaan itse. Tämä voi olla muillekin suuri tai se voi olla lempeän pieni. En ihan täysin itsekään hahmota, miksi siitä minulle kasvoi lukuhetkessään valtava.

Fabriikin vuoden 2017 käännösromaanien teema oli kokeellinen kirjallisuus, ja tässä se kokeellisuus todella palkitsee. Se on koukuttavaa ja monikerroksista, muttei mene silti liian solmuun oman erilaisuutensa parissa. Se tulee niin arkisen lähelle, että tämän luulisi olevan suurempikin klassikoteos maailman kirjallisuuskartalla. Sen omaäänisyys on niin luontevaa, että hetken voisi kuvitella lukevansa tällaisiä kirjoja ainoastaan. Luonteva, vähäeleinen ja jollain tapaa hurjan tyylipuhdas romaani tämä olikin. Ja se jätti lukijalleen uskomattoman paljon tilaa.

Zambra onnistuu antamaan äänen niille maansa historian sivuhenkilöille, lapsille, jotka elivät autuaan naiivia lapsuuttaan aikana, jolloin aikuiset joutuivat valitsemaan puolensa hyvän ja pahan välillä, hyvästä ja pahasta, joiden välillä ei ollutkaan sellaista kuilua kuin sadut antavat ymmärtää. Se muistuttaa meitä siitä, miten meillä on tapana tehdä oman elämämme pienimmistäkin asioista suuria ja mullistavia, koko elämän meitä vainoavia traumoja, mutta joutuessamme aidosti laittamaan ne mittasuhteisiin, tuntuvat ne jopa hävettävän pieniltä. Että tällaisestako minä kärsin ja kehtaan ääneen valittaa. Toki jokaisen suru on omansa kokoinen, eikä se, että surua on muuallakin tietenkään poista oikeutta  tuntea tulleeksi maailman runtelemaksi, mutta välillä on hyvä katsoa silmiin myös niitä, joita se on aidosti runnellut. Etenkin niitä kaikkein lähimpiä. Zambra kuvaa tätä kaikkea kuitenkin niin ymmärtävästi ja lempeästi, jopa hellästi, että sen äärellä lähes pakahtuu.

"-- minä tajusin jo vuosia sitten, että halusin elää tavallista elämää. Että kaikkein eniten halusin olla vain rauhassa. Olen jo kokenut tunteet, kaikki tunteet. Haluan elää rauhassa, yksinkertaista elämää. Elämää, jossa käydään puistossa kävelyllä."

Muualla: Kirjojen kauneudesta & Mummo matkalla
Lue koko maailma -haaste: Chile
Helmet-haaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa