SUSINUKKE KOSOLA : .TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

SUSINUKKE KOSOLA :

.TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

88s.

Kolera-kollektiivi 2014

Tätä runokokoelmaa varten tarvitset 

hetken istua alas

empatiakykyä

aikaa tuntea

QR-koodilukijan.

"Viihde- ja sensaatiolehdistön aikakaudella

pienikin ynähdys vaatii verta ja sirpaleita."

On olemassa kahdenlaista ulkopuolisuudentunnetta, mitä kirjallisuuteen tulee: sitä, jossa ei vain saa lainkaan kiinni siitä, mitä kirjailija yrittää jakaa ja sitä, jossa saa kiinni, mutta katsoo asiaa niin erilaisesta positiosta, valtavirrasta, etuoikeutettuna, naisena, naisoletettuna, hyvinvoivana tai minä tahansa, ettei täysin pysty samaistumaan tunteeseen. Ensimmäinen lähinnä saa hylkäämään lukukokemuksen huonona, toinen mykistää, koska se pakottaa itsensä lukijana välillä marginaaliin. Siihen, josta itse tarinaakin saatetaan kirjoittaa.

"SIELUNPIIRTEITÄ

XI jalo taito olla haalistumatta läpikuultavaksi, jos ei hetkeen ole saanut varmistusta omalle peilikuvalleen.

--

VI jonkin puuttumisen tunne. Epävarmuus siitä, onko sitä jonkia ollut olemassa, ja miten olematon asia voi puuttua olemisesta.

--

IV olemisen sietämätön mikä vaan on parempi kuin täysin yhdentekevä epävarmuus."

Kosolan kanssa kävi jälleen niin. Siis sillä jälkimmäisellä tavalla, olin lähellä, mutten sisällä, en itse siellä marginaalissa, ja osittain se sai minut tuntemaan itseni vähän kuin sortajaksi. Ja sitten toisaalta: onko vähän ylimielistä alleviivata tässä nyt näin, että minäpä en olekaan siellä marginaalissa, minä olen valtavirtaa. Se tuntuu paradoksilta: jättämällä itseni ulkopuolelle, pidän itseäni kai jollain tapaa askelta korkeammalla istuvana, mutta silti tuntuu, ettei minulla ole asiaa sinne sisälle ilman, että olen tunkeileva ensimmäisenmaailmanparantaja, joka niin kauheesti haluu kokee ja tuntee ja samaistuu. Mistä positiosta tätä saa tai pitää tai tulee katsoa, ja kenen reviirillä olen, jos samaistun omien ulkopuolisuuden tunteideni kautta? Tai koen näiden kautta itselleni jonkun uuden tunteen? Vain onko se kuitenkin juurikin se asia, joka lopulta on meille kaikille yhteistä, vaikka suurin osa käyttääkin sen kieltämiseen järjettömän määrän energiaa? Olisiko se avain johonkin utopistiseen yhteishyvinvointiin?

No, niin tai näin, marginaalista kuitenkin saa täydellisesti kiinni, sillä Kosola osaa sanoittaa runojensa tunteet ja ajatukset, kokemukset ja poliittisetkin taistelut riveillensä ja niiden väliin erityisen taitavasti. Koin katsovani näiden runojen avulla jälleen uudella tapaa maailmaa, tai oikeastaan maatamme, jossa on kovin kapea säännöstö saada olla olemassa. Suomea, kapeaa suomalaisuutta, marginaaleja, koneiden surinaa, binäärikoodeja. Niistähän meidät lopulta on rakennettu.

Se, että todella ymmärtäisimme olevamme keskenään lopulta hyvin samanlaisia kaikkine pelkoinemme ja ulkopuolisuuden tunteinemme, on hyvin todennäköisesti kaunista utopiaa. Utopiaa siksi, että siitä seuraisi väistämättä jonkinlainen empatiakyky, tarve ymmärtää toisia ja nähdä heidät sellaisina kuin he ovat, eikä vain yhteiskunnan heijastelemina potentiaalisina sankareina, joista vain vahvimpia ihaillaan. Ja suomalainen sankari on tottahan toki suomalainen siinä ärsyttävän vanhentuneessa käsityksessä: valkoinen, sinisilmäinen, kauhean pidättyväinen, mutta silti muita parempi tuon jalon fyysisen ulkonäkönsä perusteella. Kunhan on siis toki myös kolme polvea taaksepäin puhdas suomalainen. Oikeassa yhteiskuntaluokassa. Sopivalla sosioekonomisella taustalla. Ilman vammaa, oppimisvaikeuksia tai puhevikaa. Mieluiten miehenä. 

.tik. on hyvä muistutus siitä, minkä  (toki ehkä aiheellisestikin kritisoitu) amerikkalaistutkimuskin osoitti: suomalaiset ovat yksi maailman epäempaattisimmista kansoista. Se ei minulle kovin suurena yllätyksenä tullut.

"homo sapiens janoaa naurua, haluaa

täristä naurusta kuin kissavideon nähnyt mannerlaatta"

.tik. muodostaa hienon kokonaisuuden Susinuken seuraavan, Avaruuskissojen leikkikalu -runokokoelman kanssa. Saatoin lukea nämä teokset niin sanotusti väärässä järjestyksessä, mutta minulle se oli oikea, sillä kun ensin sain kokea, että Kosola kirjoittaa runoja, jotka voivat olla myös minulle, pääsin lähemmäs niitä, jotka olivat itsestäni kauempana. Ja samalla eivät edes olleet, sillä tunnistin hurjan tunnekavalkadin näistä, tunsin itse samoin, tai olen ainakin joskus tuntenut.

Kosola on ainakin minun mittapuuni mukaan taitava ja silti sopivan tajuttavissa oleva , takakantta lainaten, anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, jotain sellaista, josta tällainen runojen kanssa epämukavuusalueellaankin oleva saa kiinni. Näistä on miellyttävä aloittaa, sillä uskon vakaasti, että tässäkin puuhassa, runojen lukemisessa siis, kehittyy, kun sitä vain tekee tarpeeksi. Kun pääsee tarpeeksi kauas siitä kouluaikojen pakotetusta runojen (yli-)tulkinnasta, ja saa ihan vain lukea ja tuntea tai olla tuntematta etsimättä väkisin jotain analysoitavaa.

Susinukke saa minutkin hereille runoillaan, eniten rakastin tässä kokoelmassa runoja Palava lapsi sekä Kiäli, jos toisen tuskan kautta kerrottua tarinaa nyt ulkopuolinen rakastaa saa. Niin ja se, mikä piilosta löytyi, vaikka oikeastaan oli eniten näkyvillä jatkuvasti. Mukaan tarvittiin vain QR-koodilukija.

"olin oppinut tunnistamaan hyvät runot jo kaukaa

vaikken niitä ikinä oppinutkaan ymmärtämään"

.tik. löytyy heikosti muiden blogeista, joten korjatkaa tilanne ja lukekaa se! Tässä kuitenkin muutama muu postaus, jotka kaivellen vastaan tulivat: Ihmettelijä & Bookishteaparty (tiesin, että Katriin voi luottaa aina, mitä Susinukke Kosolaan tulee!)
Helmet-haaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi