LIV STRÖMQUIST : PRINSSI CHARLESIN TUNNE
132s.
Sammakko 2017
Alkuteos: Prins Charles känsla (2010)
Suomentaja: Helena Kulmala
Strömquist-huuma jatkuu, ja nyt olen viimein saanut luettua viimeisenkin suomennetun sarjakuva-albumin. Ihan ensinhän luin Kielletyn hedelmän, joka oli mainio sukellus feminismiin hieman eri kulmasta kuin yleensä, ja sen jälkeen jatkoin keskiluokkayhteiskuntakriittisen Nousun & tuhon pariin.
Prinssi Charlesin tunteessa Strömquist palaa (tai siis no, aloittaa, sillä oikeastaanhan tämä on näistä kolmesta lukemastani ja suomennetusta sarjakuva-albumeista se vanhin) feminismin ja naisen aseman pariin, tällä kertaa tosin parisuhteen näkökulmasta. Siinä missä Nousun & tuhon uskonto oli kapitalismi, hyökkää Strömquist tällä kertaa heteronormatiivisen parisuhteeen kimppuun ja syyttää sitä aikamme suurimmaksi uskonnoksi, jossa esimerkiksi uskollisuus on vain äärimmilleen vietyä uskonnollista rituaalia, jota sokeasti noudatamme, koska no, normit on meistä nyt lähtökohtaisesti tosi jees, kenellekään ei tule mieleen kyseenalaistaa niitä, ja jos tulee, sosiaalinen kontrolli laittaa moiset typyt ja pojut kyllä pian oman alistavan alasimensa alle ja leimaa huonoiksi. Huoriksi tai muuten vain vääränlaisiksi. Kehtaavatkin, ajatella nyt itse. Herramunvereni.
Prinssi Charlesin tunteessa Strömquist palaa (tai siis no, aloittaa, sillä oikeastaanhan tämä on näistä kolmesta lukemastani ja suomennetusta sarjakuva-albumeista se vanhin) feminismin ja naisen aseman pariin, tällä kertaa tosin parisuhteen näkökulmasta. Siinä missä Nousun & tuhon uskonto oli kapitalismi, hyökkää Strömquist tällä kertaa heteronormatiivisen parisuhteeen kimppuun ja syyttää sitä aikamme suurimmaksi uskonnoksi, jossa esimerkiksi uskollisuus on vain äärimmilleen vietyä uskonnollista rituaalia, jota sokeasti noudatamme, koska no, normit on meistä nyt lähtökohtaisesti tosi jees, kenellekään ei tule mieleen kyseenalaistaa niitä, ja jos tulee, sosiaalinen kontrolli laittaa moiset typyt ja pojut kyllä pian oman alistavan alasimensa alle ja leimaa huonoiksi. Huoriksi tai muuten vain vääränlaisiksi. Kehtaavatkin, ajatella nyt itse. Herramunvereni.
Strömquist käsittelee parisuhteita hyvin paljon populaarikulttuurin kautta, käyttää esimerkkeinä TV-sarjoista tuttuja emotionaalisesti kylmiä mieshahmoja, jotka tarvitsevat vaimon, että heillä on jotain, minkä päältä lähes kirjaimellisesti ponnistaa, kun taas naiset toteuttavat sokeasti omaa hoivaviettiään rakastumalla tukholmasyndroomanomaisesti niihin renttupissipäihin, jotka kohtelevat naisiaan miten sattuu. Strömquist kiteyttää viitteineen siis naisen olevan täysin riippuvainen ulkoapäin tulevalle hyväksynnälle, ja käyttää aikansa oikeastaan vain pohtien mitä muut hänestä ajattelevat ja keitä he sitten hoivaisivat, kun taas mies talsii heidän päällään, koska hoiva voimaannuttaa.
Tässä kohtaa tekisi mieleni sanoa, että Strömquist heittää mutkat hieman liian suoriksi, eikä näe kuin provosoivasti ääripäät, mutta niinhän hän tekee aiemmin lukemissanikin albumeissa, ja siinä pokkana väitän sitä voimaannuttavaksi. Olenkin pakotettu pohtimaan, että tuntuiko tämä vieraammalta, koska tämän kritisoima parisuhde ja rakkaussuhteet ovat jotain, jonka kulttuuristamme olen vallan hyvillä mielillä itsekin omaksunut, ja sen kritisointi tuntuu hieman iskulta omaa uskontoa kohtaan. Tämä rakkausavioliittojärjestelmä on sen verran kyseenalaistamaton ja normitettu, että sitä ei ihan suorilta käsin voi itse lähteä uudistelemaan, jos oma puoliso ei siihen ole valmis, mutta kyllä tämä keskustelu on tervetullutta. Ja ennen kaikkea tärkeää, koska valtamedialla ja keskustelupalstoilla on taipumus edelleen kivittää ihmisiä, jotka uskaltavat tästä jollain tapaa poiketa avoimien suhteiden tai polyamorian kautta.
Ylipäätään ajatus parisuhteen, ja nimenomaan rakkausav(i)oliittojen voimasta nykykulttuurissa on kyllä hurjan mielenkiintoinen. Yhteiskuntamme elää edelleen vain yhtä oikeanlaista mallia, ja vaikka siinä eläminen ei tuntuisi itsestä hyvältä, ei sitä ole milläänlailla soveliasta kyseenalaistaa: päin vastoin, kyseenalaistaja itsekään tuskin aina tunnistaa kyseenalaistavansa vaan kokee yhteiskuntamme keskellä vain vääränlaisuutta, koska ei sovi siihen kapeaan malliin, joka tässäkin asiassa niin valloillaan on. Ehkä siitä siksi juuri onkin niin hyvä keskustella, siksi, että se on aihe, joka omasta mielestä ei kaipaa uudistusta tai keskustelua. Sillä juupajuu, onko oikeasti ihan ok, että on olemassa asioita, joita ei edes saa kyseenalaistaa? Eikö se juuri ole merkki jostain liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin muodosta, joka alistaa ihmiset yhteen ja samaan muottiin?
Ylipäätään ajatus parisuhteen, ja nimenomaan rakkausav(i)oliittojen voimasta nykykulttuurissa on kyllä hurjan mielenkiintoinen. Yhteiskuntamme elää edelleen vain yhtä oikeanlaista mallia, ja vaikka siinä eläminen ei tuntuisi itsestä hyvältä, ei sitä ole milläänlailla soveliasta kyseenalaistaa: päin vastoin, kyseenalaistaja itsekään tuskin aina tunnistaa kyseenalaistavansa vaan kokee yhteiskuntamme keskellä vain vääränlaisuutta, koska ei sovi siihen kapeaan malliin, joka tässäkin asiassa niin valloillaan on. Ehkä siitä siksi juuri onkin niin hyvä keskustella, siksi, että se on aihe, joka omasta mielestä ei kaipaa uudistusta tai keskustelua. Sillä juupajuu, onko oikeasti ihan ok, että on olemassa asioita, joita ei edes saa kyseenalaistaa? Eikö se juuri ole merkki jostain liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin muodosta, joka alistaa ihmiset yhteen ja samaan muottiin?
Strömquist on hurjan taitava ravistelemaan, herättelemään ja murtamaan normiajattelua, ainakin hetkellisesti. Toivon, että nämä teokset jäävät mieleen pidemmäksikin aikaa, ja se voimaantuminen jää päälle, ei vain leiju hetkellisesti pilven lailla jossain ympärilläni ja katoa, kun luen taas jotain muuta. Kritiikki on tervetullutta, ja se pitää osata ottaa vastaan myös silloin, kun se osuu niihin normeihin, joihin uskoo itse. Siksi yritän nyt itsekin laskea puolustautumisvälineeni ja todeta, että tässäkin on sitä samaa vimmaista voimaa kuin myöhemmissäkin teoksissa. Jos se tuntuu syyttelevältä, kannattaa tarkastaa myös hieman oman ajatusmaailmansa rajallisuus. Ei tätä tarvitse suoraan omaksua tällaisenaan, mutta ainakin sitä kannattaa käyttää välineenä hieman avarampaan katsontakantaan. Sosiaaliset normit kun eivät muuttamatta muutu.
Prinssin ja muiden miesoletettujen tunteista muualla: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä & Bookishteaparty
Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Luulen, että kun tämä osuu monilla niin lähelle ja sorkkii niitä omia, henkilökohtaisia valintoja ja tekoja, että siksi tätä on ehkä kahta muuta teosta vaikeampi niellä tai sellaisenaan hyväksyä. Nyt puhutaan kuitenkin normeista, joiden sisällä valtaväestö elää - ja aika tyytyväisenä. Tai ehkä ei halua hyväksyä, että elää aika vahvasti jonkun normin mukaan, jos ei itse koe elävänsä sen normin mukaan, vaikka oikeasti eläisikin. Esimerkiksi polyamoriset suhteet näyttäytyvät vielä todella äärimmäisinä muotoina, koska eletään niin vahvasti yksiavioisuuden maailmassa. Ja se on myös sellainen asia, joka tuntuu herättävän voimakkaita reaktioita ihmisissä, jotka saattavat muuten ajatella ja elää hyvinkin normeja rikkovalla tyylillä. Se on kyllä jännä.
VastaaPoistaItse koin tämän kuitenkin aika voimaannuttavana, koska tämä antoi tavallaan hyväksynnän niille omille ajatuksille esimerkiksi avioliitosta. On myös hassua, miten paljon "normaalimpina" parisuhteessa olevaa ihmistä yhä edelleen pidetään, kuin ilman parisuhdetta elävää. Huononkin parisuhteen eteen nähdään välillä tosi paljon vaivaa, vaikka siitä ei välttämättä mitään kostu, mutta ihan vain, koska ajatuskin erosta ja yksin olemisesta nähdään niin vaikeana. Ymmärrän sen kyllä, enkä voi sanoa, etteikö omassakin päässä olisi tällaisia juttuja pyörinyt. (Enkä nyt tarkoita, etteikö jokaisen suhteen eteen pitäisi nähdä vaivaa, mutta joskus jumitetaan vuosia tosi huonossa tilanteessa vain, koska eroa ei nähdä vaihtoehtona.)
Mutta on tosi hyvä, että nämä herättävät niin paljon ajatuksia ihmisissä. Koska juuri niin niitä ajatusmalleja ravistellaan ja ehkä vielä joskus muutetaan normeja.
Totta, tämä oli tosiaan vaikein lähinnä siksi, että oli vaikea myöntää itselleen olevansa jonkin normin näin sokea orja.. :D Mutta kyllä, tämä voimaannutti myös itseäni, sillä on moniakin asioita, joiden kohdalla olen vain pitänyt itseäni "vääränlaisena" kun olen jotenkin vaistomaisesti ajatellut eri tavoin kuin normien mukaan "pitäisi". Pieniä juttuja, mutta isoja kun ne ymmärtää.
PoistaJa tuo parisuhteen vaaliminen ja huonossa suhteessa pysyminen on kyllä yksi mielenkiintoinen näkökulma tähän asiaan! Väittäisin, että aika moni voisi yksilötasollakin paremmin, kun suhteiden itseisarvo ei olisi se, että on suhde, vaan suhteessa oltaisiin, kun on _ihminen_, jonka kanssa todella tahtoo olla. Tai ollaan kokonaan olematta, jos/kun siltäkin varmasti monesta tuntuu.
Mutta kyllä, olet oikeassa, ajatusmallien ravistelu tekee todella hyvää. Ja olen oikeastaan hurjan iloinen, että Strömquistin tuotantoon kuuluu näitäkin teoksia, jotka pakottavat minutkin ajattelemaan toisin, näkemään ne normit, joiden sisällä olen aina ollut niitä tiedostamatta. Sitähän toivon muiden sarjisten nimenomaan tekevän muille niitä lukeville.