ELINA HIRVONEN : KUN AIKA LOPPUU

ELINA HIRVONEN : KUN AIKA LOPPUU

251s.

WSOY 2015

Elina Hirvonen on yksi kotimaisia kirjailijoita, jonka tuotantoa minun on pitänyt lukea jo pitkään. Sekä tämä hänen kolmen vuoden takainen teoksensa Kun aika loppuu että esikoisensa Että hän muistaisi saman ovat lämmittäneet kirjahyllyäni jo kauan, tarttuneet mukaan kierrätyskeskuskierroksilta, mutta aina vain jääneet lukematta. Nyt kuitenkin joululomaa Helsingissä viettäen olin hieman arvioinut väärin mukaan otettavien kirjojen riittävyyden, ja jouduin hurjaan tilanteeseen, jossa seuraava kirja piti valita omasta hyllystä, vanhojen kirjojen joukosta. Vahingossakaan valinta ei toki osunut yhteenkään niistä kymmenestä, jotka seitsemisen kuukautta sitten listasin hyllystäni toivovani lukevan, mutta no, lopputulos lienee kuitenkin sama, oma hylly keveni sentään yhdellä luetulla teoksella enemmän.

"Kyyneleeni tai painajaiseni eivät auta ketään. Tuskani on etuoikeutetun ihmisen ahdistusta. Pienen vähemmistön, joka on tottunut siihen, että unelmat voivat toteutua ja niitä voi toteuttaa, ja jos se ei onnistu, voi vaatia parempaa. Vähemmistön, joka voi sanoa 'kaikki on itsestä kiinni' tai 'hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita' ilman minkäänlaista ironiaa ja joka menettää kykynsä toimia jouduttuaan tilanteeseen, jossa tapahtuu jatkuvasti pahoja asioita eikä juuri mikään ole itsestä kiinni."

Hirvosen romaani lähtee liikkeelle lopusta, ja kulkee taas uudelleen alun ja välipisteiden kautta kohti sitä, joka lukijalle jo alussa kerrotaan. Laura on pitämässä luentoa ilmastonmuutoksesta yliopistolla kun kaksi poliisia tulevat häntä vastaan. Lauran tytär Aava on lääkärinä sodan runtelemassa Somaliassa saadessaan kuulla, että Helsingissä joku on kivunnut Lasipalatsin katolle ja ampunut ihmisiä. Kumpikin heistä tietää heti, kuka ampuja on, ja toisin kuin uhrien omaiset, heidän surulleen ei ole kollektiivista sijaa.

Hirvonen tuo fyysisesti pienehköön kirjaansa valtavia teemoja: ilmastonmuutoksen, erilaisuuden sietämisen, vanhemmuuden vaikeuden, parisuhteen, jossa toinen haluaa lapsia ja toinen taipuu tahtoon vastoin omaa sisintään. Laura on joutunut elämään itse sellaisen äidin varjossa, josta ei onnelliseen ja pullantuoksuiseen lapsuuteen ole siltaa, ja samalla hän itse antaa omille lapsilleen mielummin periksi kuin lähtee rakentamaan väleille jotain sellaista, joka itseltäkin on puuttunut. Etäinen, omiin nurkkiinsa käpertynyt perhe on kuin hajonnut pieni maailma, jossa jokaisella ihmisellä, yhteisöllä ja kansalla on lopulta tarve vain yhdelle ja samalle asialle, mutta he eivät osaa hakea sitä toisistaan. Näinpä jokainen taistelee taisteluaan yksin, sitä sellaista, jolle yhdessä ollessa ei luultavasti olisi edes tarvetta.

Elämme tällä hetkellä sitä hetkeä, jossa kirjan päähenkilö Aslak on lapsi. Jos ei oteta huomioon, miten puolivillaisesti muut muutaman kymmenen vuoden päähän sijoitetut asiat eivät ole muuttuneet tippaakaan (olisin kaivannut tähän hieman dystooppisempaa rohkeutta!), on kuvaus vaikuttava, sillä jossain tällä hetkellä kasvaa sellainen lapsi, jota muut eivät huomaa. Hän on se hiljainen, torjuttu, vääränlainen ja passiivisesti tai aktiivisestikin kiusattu, joka ei pääse joukkoon ja jonka mieli on liian ohut kestämään sellaista. Sillä kenenpä meistä ei olisi. Mutta niin raadollista kuin se onkin, nyt on se hetki, jolloin tulevaisuuden joukkomurhat ja radikalisoituminen pitää estää. Nyt on se hetki, kun meidän pitää pitää huolta kaikista, niistä, jotka ovat syntyneet kanssamme samojen rajojen sisällä, ja niistä, jotka jotain pakoon ovat tänne myöhemmin tulleet. Nyt on aika tehdä se huominen, jossa lapsillamme ei ole paha olla.

x

Vaikka kirjan teemat ovat suuria ja näennäisesti kaukana toisistaan, ne hieman yllättäenkin solahtavat mainiosti kokonaisuudeksi, tekevät kaikesta eheän ja surullisen kauniin kokonaisuuden, jossa maapallon kohtalo on aivan yhtä hauras kuin sen pienin ja väärinymmärretyin ihminen. Ilmaston lämpeäminen on yhtä aiheellinen huoli kuin ihmisten kyvyttömyys toimia yhdessä yhteiseksi parhaaksi, mutta ehkä hieman epäuskottavasti sen sanoma kuitenkin sivuilta huokui. Ehkä siksi, että olen itse sattunut lukemaan aiheesta paljon, ehkä siksi, että yliopistoluennoijan sanoma tuntui olevan sama ympäristöpolitiikan opiskelijoille kuin se oikeassa elämässä on (hyvin toivottavasti) peruskoululaisille. Siitä paistoi siis hieman läpi aito perehtymättömyys alaan ja sen tutkimukseen, jo tuttujen asioiden jakaminen, mutta toisaalta, jos se herätti jonkun sellaisen ajattelemaan asiaa, joka ei ennen ollut sitä ajatelleeksi tullut, on se todennäköisesti saavuttanut tehtävänsä. Se, että tämä tematiikka on omassa kuplassani pidemmällä, ei todennäköisesti tarkoita sitä, ettei asioista edelleen olisi tarvetta puhua perustasollakin. 

Lopulta Hirvosen kirja oli kuitenkin minulle ennen kaikkea positiivinen yllätys. Vielä alkumetreilläkin ajattelin lukevani etäisen laskelmoitua, ja hieman keksitynoloista tarinaa, josta näkee, että nämä tunteet lähinnä näyttävät paperilla hyvältä, mutta eivät tunnu lopulta miltään, mutta se ajatus meni lopulta kuitenkin suurimmilta osiltaan ohi. Ei tämä ehkä ihan vaikuttavuudessaan yltänyt sinne, minne periaatteessa olisi voinut, mutta jos olisin lukenut tämän muutama vuosi sitten, olisin vaikuttunut ihan varmasti huomattavasti vahvemmin. Eli ehkä se olin vain minä, ei tämä kirja, mutta uskoakseni tämä saattaa kuitenkin olla niitä tarinoita, jotka vain kasvavat lukukokemuksen jälkeen, enkä kriittisiä ajatuksiani enää kuukausien päästä muistakaan. Suosittelen tätä vain eteenpäin ja mieleen on jäänyt vahvimmat palat, vanhemmuuden kuvaus ja suru siitä, että vain uhrien omaiset saavat aidosti kärsiä. Kirjat eivät muutamassa vuodessa vanhene, toivottavasti näitä Hirvosen teoksiakin edelleen ahkerasti luetaan.

Kirjasta muualla mm. seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Ps. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Lumiomena, Ullan luetut & Pieni kirjasto

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta