CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

265s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Tänään on se hieno päivä, kun suomalainen kirjallisuuskenttä pöhisee Finlandia-ehdokkaista. Ehdottelin itse Twitterissä aiemmin tällä viikolla palkintoehdokkaiksi Annastiina Stormin Me täytytään valosta -esikoista, Rosa Liksomin Everstinnaa, Marianna Kurton Tristaniaa, Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (ja juu, tiedän kyllä, ettei ole romaani, mutta tämän ohittaminen tieto-puolella kismittää) sekä Cristina Sandun Valasta nimeltä Goliat. Ja koska en aidosti uskonut tänäkään vuonna ehdokaslistaan, joka koostuisi muista kuin varsin geneerisista peruskirjailijoiden kirjoista, oli ilo varsin suuri kun aamulla huomasin Sandun tuonne mukaan nousseen. Joten, toisin kuin suunnittelin, julkaisenkin postauksen tästä kirjasta jo tänään, enkä vasta ensi vikolla. 

"Kun istun bussissa, tällä kertaa matkalla käräjäoikeuteen, Susi on vielä hengissä. Hän on kenties pakottanut silmänsä hetkeksi tv-ruutuun, mutta antaa pian periksi ja vajoaa peittojen sisään."

Alba on nuori tulkkina toimiva helsinkiläinen, suomalainen, romanialainen. Hänet on herätetty henkiin upealla ja varmalla kerronnalla, taianomaisella koukutuksella, joka vie mukanaan ennen kuin edes kyytiin huomaa hypänneensä. Hän on tämän tarinan kertoja, mutta hän on myös sen keskiössä, vierellä, sivussa ja yläpuolella, tarkkailemassa perhettään vuosikymmeniä ennen syntymäänsä, ennen kuin hänen isänsä oli edes ottanut ensimmäisiä askeleitaan. Hän on myös rakastunut ja riutunut menetetyn perässä, hän elää arkeaan kirjoittaen näkymättömiä kirjeitä Albertille, kuvaten Kätilöopistoa ja Kalasataman romanileirin viimeisillään raskaana olevaa tyttöä, kaksosia odottavaa paperitonta, jonka kielen hän osaa omasta lapsuudestaan. Hän on keskellä kaikkea, mutta silti se pieni lintu, joka seuraa sivusta valppaana muiden elämää ja toimia odottaen, että vielä on joskus hänenkin vuoronsa laulaa.

Sandun esikoisteos on mieletön. Se on mieletön, koska se on esikoinen, ja silti niin valmiin ja varman oloinen, että voisi kuvitella Sandun kirjoittaneen jo vuosia. Se on mieletön, koska siinä on ihan vähän jotain samaa kuin kovasti rakastamani Pajtim Statovcsissa, myös Sandu herättää henkiin sitä itäeurooppalaista tarinankerrontaa, kommunismia, taruja ja kertomuksia, mutta onnistuu silti olemaan vahva oma itsensä, ei toisinto jostain jo olemassa olevasta, aiemmin julkaistusta. Ja se on mieletön, koska se on niin monisyinen, täyteläinen ja hurjan moneen suuntaan paisuva, ja se pysyy silti kasassa, on ehjä, tasainen ja vahva. 

Alba on yhtaikaa Suomi ja Romania, hänen äitinsä on täältä, isänsä kauempaa. Hän on kasvanut kahdessa maassa, kahteen kieleen, elänyt lapsuuden kesiä Punaisessa kylässä, joka itsepäisesti kasvaa kiinni Romanian pääkaupunkiin. Hän elää ja hengittää kahta kulttuuria, mutta hän näkee myös sen kasvattaman railon vanhempiensa suhteessa toisiinsa, isovanhempiensa lapsiinsa, serkkunsa suhteessa uuteen kotimaahansa Amerikassa. Hän on tavallinen, sivusta katsova ja valpas, ja silti hän on eksoottinen, vaaleahiuksinen, taivaasta pudonnot enkeli. Ja hänet on kirjoitettu sellaisella varmuudella, että voisin vannoa hänen olevan jossain aivan oikeastikin.

Sandu kokoaa tarinaansa kahdessa aikatasossa, siinä, jota päähenkilö Alba elää, ja siinä toisessa, jossa hänen isänsä kasvaa kommunistisessa Romaniassa, jonottaa tuntikaupalla varpaat kylmyydestä tunnottomina oman isänsä ja veljiensä kanssa kaupunkiin valtavan teltan edessä, jonottaa nähdäkseen Valaan, suuren ja tarunomaisen, joka on kulkenut balsamoituna matkaansa pitkin Euroopan, keräten pennejä, saaden ihmiset maksamaan ennennäkemöttömästä. Sandu kuljettaa henkilönsä myös taitaen eteenpäin, luo syvyyttä tuo tarinoita pikkuhiljaa yhteen. Ja siinä hän onnistuu erinomaisesti.

Nostalgia on saanut pauloihinsa koko Alban suvun jo aikoina, kun hän ei ollut itse vielä ajatuskaan kenenkään silmäkulmissa. Se repii rikki tai saa jäämään juurilleen, vaikka talo kirjaimellisesti lahoaisi alta. Se saa sellaisetkin asiat kasvamaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, jotka arkisemmin kohdattuina olisivat kaikkea tavanomaisesta mitäänsanomattomaan. Se saa ihmiset muuttamaan lottovoiton perässä luvatun onnen maahan, mutta rakentamaan sinne itselleen alkuperäisen kodin pienoiskoossa. Ja se saa rakkauden tuntumaan kaikkein valtavimmalta, sillä sitähän tarinoiden rakkaus aina on, nostalgista ja menetettyä, sellaista jota arki ei ole päässyt puhaltamaan rikki.

Cristina Sandu on onnistunut kirjoittamaan tämän vuoden hienoimman kotimaisen teoksen, niin uskaltaisin tässä marraskuun kohdilla jo väittää. Hän on tehnyt sen, koska tämä on esikoinen, ja sen varmuus jo siksi niin suuri asia, mutta hän on tehnyt sen myös siksi, että hän onnistuu herättämään jotain sellaista henkiin, jonka kokemista ja näkemistä ei voi ilman kirjallisuutta itse elää. Hän osoittaa, että minä olen totaalisen väärässä väittäessäni, että Suomessa osataan kirjoittaa vain sodasta, masennuksesta ja perheväkivallasta. Ja tämä, jos mikä on asia, jossa olen väärässä enemmän kuin mielelläni.

Kirjasta muualla: Reader, why did I marry him? & Anun ihmeelliset maailmat
Helmet-haaste 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi