ANNASTIINA STORM : ME TÄYTYTÄÄN VALOSTA

ANNASTIINA STORM : ME TÄYTYTÄÄN VALOSTA 

204s. 

S&S 2017 

Arvostelukappale

Annastiina Stormin esikoisteos on yksi vuoden kiinnostavimpia kotimaisia uutuuksia. Se, kuten aiemmin tässä kuussa lukeani Helmi Kekkosen Suojaton, liippaa läheltä, sillä olen nyt jotenkin erityisen syvällä lasten maailmassa, erityispedagogiikan ja erilaisen syrjäytymisen tematiikan kautta ihan jo opintojenkin puolesta. Tavallaan haluan lukea näitä ihan vain lukijana, mutta silti näille jollain tapaa löytää niin vahvan kaikupohjan kaikesta oppimastaan ja käsittelemästään, ettei niitä ihan voi irroittaa siitä omimmasta ammatillisesta kiinnostuksesta. Mutta niin kai se menee, harvoinpa lukukokemukset lopulta kovin objektiivisa voivat olla. 

"Kopkopkop. Kopkopkop. 
Sellaista vaan, että jos isä tulee hakemaan sua tanhuista yksin, tai ei tule ollenkaan, niin tulethan hakemaan mut sieltä kirjastosta? Loppu. 
Sovittu. Loppu."

Stormin romaani on vahva esikoinen, jonka lukija joutuu kokoamaan paloista yhteen itse. Se kertoo tarinaansa usean eri henkilöhahmon näkökulmasta, mutta painottuu lapsiin, jogurttipurkkipuhelimenkin kautta kommunikoiviin 8-vuotiaaseen Siljaan sekä esikoululaiseen Santtuun, jotka elävät ydinperheensä keskellä ymmärtäen asiat omasta vinkkelistään ja kuvaten sitä maailmaa, jossa he ovat koko pienen elämänsä eläneet. Äiti on tuimana, mutta alistuneena aina vain hiljaa, isä saattaa raivostua milloin tahansa, pikku pikku veli putoaa mustaan aukkoon, ja puutarha täytyy täyttää dinosauruksilla, jotta se osaisi takaisin Siljan ja Santun luokse. Isoäiti Eeva toivoo miehensä kuolemaa, ja edustaa sitä sodanjälkeisen sukupolven tiukkaakin tiukempaa kontrollihulluutta, jolle Jeesuksen tulo ja ihmeen kokeminen olisivat olleet kehnoa avioliittoa parempia kokemuksia, epäkelvoista ja väärin kasvaneista tyttäristä nyt puhumattakaan. On siis kahden sukupolven ydinperheidyllit, jotka pitävät sisällään sitä kaikkea, mistä yleensä lähinnä ollaan hiljaa oltu. 

Kuten nyt tässä jo edellistenkin kotimaisten kanssa on huomattu, täällä meillä Suomessa kirjoitetaan lähinnä sodasta, masennuksesta ja perheiden pahoinvoinnista. Siihen samaan melankoliseen, synkkään ja marraskuumaiseen kategoriaan tämäkin kirja uppoaa, mutta onneksi se osaa tehdä sen sen verran taitavasti ja erityisen omaleimaisesti, että sille antaa sen vähitellen anteeksi. Stormin romaani on tarkka ja tummasävyinen, mutta kiitän sitä kerrankin uskottavasti ja aidonoloisesti luodusta lapsikertojasta, sellaisesta, jonka ei edes huomaa olevan aikuisen kertoma, päälleliimattu tai tehokeinona käytetty. Storm onkin tässä harvinaisen taitava, ja jo sillä yksityiskohdalla tämä tarina pääsee sellaisiin ulottuvuuksiin, joihin ihan jokainen proosa ei ylläkään. Se on myös kaikessa eleettömyydessään ja alleviivaamattomuudessaan taitava tuomaan esille sitä tabujen kotimaassamme vaiettua turvattomuutta ja kotipahoinvointia, joka on niin hiljaisen vahvalla tavalla jatkuvasti olemassa, monien lapsien kasvupaikka, ahdinko, josta kasvaa vain sukupolvesta toiseen kohtaloaan toteuttavia ihmisenalkuja. Se on se omalle toiminnalleen niin totaalinen silmien ummistaminen, kun lapsi kerran purkaa pahan olonsa silmittömällä raivokohtauksella, ja se on kieltämisen kulttuuri, kun lapsen raivo ulkoistetaan vanhemmuuden ulkopuolelle, pahimmassa tapauksessa jopa syyksi sille kehälle, miksi itsellään on huono olla. Kaikkea tätä Storm kuvaa, muttei oikeastaan lainkaan suoraan, vain tulee lähinnä tunne, että näin minä sen luen. Ja se on taitava lähestymistapa kirjailijalta.

Omppu kuvaa blogissaan tätä romaania Ikea-romaaniksi, ja sitä tämä todella on. Ja sitähän tavallaan elämäkin on, asioiden yhteen liimailua näennäisen helppojen kokoamisohjeiden avulla. Välillä kaikki tuntuu helpolta ja osat menevät paikoilleen ilman ohjeitakin, välillä taas vasta valmiin kohdalla huomaa kahden muka ylimääräisen osan odottavan edelleen paikkaansa lattialla. Ja joskus, vaikka kaiken olisi mielestään tehnyt oikein, kokonaisuus huojuu vaarallisenoloisesti kaikesta tarkkuudestaan huolimatta. Siihen tämäkin romaani tarkasti pureutuu, pienin paloin, runoin, loruin ja sadunkappalein, ja se tuntuu samalta kuin ahdinko holtittomasti sulavan jäätelön kanssa tai tanhuesitys tanssia paheksuvan isoäidin edessä.

Tämä romaani on erilaisten surujen ja toteutumattomien toiveiden kehä, mutta on se jotain muutakin, pilkahdus toivosta ja yhdestä rohkeammasta, kaiken muuttavasta askeleesta. Kunhan sen oikeasti vain uskaltaa tarpeeksi ajoissa ottaa. Siitä minä pidin, sekä siitä, miten vaikuttava ja lopulta avoin koko kirjan loppukin oli. Se oli rohkeaa, ja sen tasoista, että olisi kuvitellut Stormin kirjoittaneen tällä varmuudella jo useampiakin kirjoja. Toivottavasti saamme häneltä vielä lisää kaunokirjallisuutta lukea.

Romaanista lisää muun muassa seuraavissa ihanissa kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Sivulauseita & Aina joku kesken