ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT
398s.
Otava 2017
Alkuteos: The Hate U Give (2017)
Suomentaja: Kaijamari Sivill
The Hate U Give pyöri hurjan paljon kirjainstagrameissa koko alkuvuoden, kevään ja kesänkin. Olin laittanut sen kyllä merkille, mutta silti täysin yllättäen huomasin ihan muutama viikko sitten, että sehän on sekä suomennettu että saatavilla lähikirjastoni nuorten osastolta, joten ensimmäisenä lainaajana sen taisin uunituoreena käteeni käydä hakemassa, sitä kun ei oltu vielä edes ehditty hyllyttää. Varsin, harmillisenkin vähän ylipäätään yleensä luen nuorten- ja nuortenaikuisten kirjallisuutta, mutta tämän aiheen kohdalla siihen ei juurikaan epäiröittänyt tarttua.
"Faija sanoi mulle kerran, että jokainen musta mies on perinyt esi-isiltään raivon, joka on syntynyt sillä hetkellä kun ne ei ole pystyneet estämään sitä, että orjanomistaja satuttaa niiden perhettä. Faija sanoi myös, ettei oo mitään vaarallisempaa ku se, että se raivo herää."
Kun Starr oli 12-vuotias, hänelle on pidetty puhe paitsi kukista ja mehiläisistä, myös siitä mitä pitää tehdä, jos poliisi pysäyttää. Tee täsmälleen kuin poliisi käskee. Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vain kun sua puhutellaan. Neljä vuotta myöhemmin hän on palaamassa bileistä kotiin ystävänsä kanssa, ja joutuu kohtaamaan sen tilanteen, johon häntä on koko elämä valmisteltu. Kun kesken poliisitarkastuksen Starrin ystävä Khalil kurottautuu autoon kysymään onko Starrilla kaikki ok, ampuu poliisi hänet, hänen aseettoman ystävänsä, keskelle katua.
Thomasin nuortenromaani lähtee liikkeelle vauhdilla, ja se kuvaa taitavasti 16-vuotiaan ghettotytön elämää keskellä parempiosaisten valkoisten lukiota, kiintiömustana rikkaiden maailmassa, tavallisena entisen jengiläisen tyttönä laitakaupungilla, jossa on lähes normaalia lähteä bileistä kotiin sen jälkeen kun joku on ammuttu. Kun Starr on silminnäkijänä paikalla jälleen kerran yhdessä poliisi ampuu aseettoman mustan nuoren -tilanteessa, keikahtaa hänen maailmansa raiteiltaan jo toistamiseen, murtuu kulissit ja kahden eri tytön roolit, joita hän on tottunut pitämään yllä niin kotona kuin koulussakin.
Thomasin keskeisimpänä teemana on rakenteellinen rasismi ja poliisiväkivalta- ja murhat, ja sitä hän tuo vallan voimakkaasti ja vaikuttavasti esikoisteoksensa sivuilla esiin. Nuortenromaani kun kyseessä on, tai esikoinen, tai mikä syy aihepaljouteen nyt ikinä onkaan, on siihen sivuun saatu myös aikamoisen vaikuttava sivuteemakirjasto: on ekojen kertojen odottamista poikaystävän kanssa, pohdintaa onko valkoisen poikaystävän kanssa oleminen ylipäätään rikos omaa yhteisöä kohtaan. On pompottelevat ystävät, jotka eivät edes näe olevansa rasisteja, koska hei vitsillä vain, miten sä vieläkin jaksat. On perhesuhteita, vanhempien välistä draamaa, oikeuskäyntejä, jengirikoksia, uhkailuja, vähemmistöliittoumia, musiikkia, koripalloa, hieman naivin tuntuisia kaikki järjestyy -kuvioita, slangia ja mellakoita. Itselle lukiessa meinaa niiden parissa tulla jo ähky, mutta sitten muistaa miltä itsestä vielä 14 vuotta sitten tuntui, ja tätähän se oli. Draamaa ja ähkyä, maailmantuskaa hieman joka suuntaan. Eli vallan realistista 16-vuotiaan elämää, vaikka itse sen elikin täysin erilaisissa oloissa.
"Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä [rasistisia] juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa ihan normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?"
"Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä [rasistisia] juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa ihan normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?"
Vaikka välillä tunnuin hieman hukkuvan kaikkien eri aiheiden särppimisen keskellä, ja toisinaan taas puutuvani hieman tiivistystä kaipaavien kohtien kohdalla, jäin pohtimaan paljon sitä, mihin törmäsin aiemmin jo Ahavan uusimman romaanin parissa. Siinä, missä sen kanssa kaikki oli kaunokirjallisesti kohdallaan aina kieltä ja rakennetta myöten, iskivät näkökulmavalinnat, itsekritiikittömyys ja valta-aseman terällä leikittely niin vyön alle, ettei siitä enää voinut puhtaasti pitää. Tämän kanssa taas kävi hieman päinvastoin: kirja ei tuntunut kirjallisesti kovinkaan korkealaatuiselta, mutta sen sanoma oli niin suuri, voimakas ja aito, että kaiken tuollaisen hifistelyn puutteen antaa sille kyllä anteeksi. Sillä kun vain mietin, että mikä minä olen valkoisena hyvinvointilapsena sanomaan, minkälaista maailmankirjallisuuden kuuluu olla? Että kun viimein saamme sisältä kirjoitetun teoksen, ghetosta ghettoon ja samalla meille kaikille suunnatun, minäkö voin sanoa, että minusta se olisi kirjoitettu jotenkin väärin? Se kun ei vastaakaan sitä yleistä käsitystä laadukkaasta kaunokirjallisuudessa, koska siinä puhutaan, kuten ihmiset oikeasti puhuvat? Koska se tuntuu hieman epätasaiselta, kun ihan kaikkea ei vain itse ymmärrä, kun ei sitä arkea elä? Eihän kirjallisuus kuulu vain kirjaeliitille, se kuuluu kaikille. Ja jos se kirjaeliitti sattuu välillä jotain muutakin kuin itselleen suunnattua lukemaan, on se todennäköisesti vain tervetullutta. Siltä varmaankin niistä ulkopuolisista on tuntunut aina, että ihan kuin tätä ei olisi minulle kirjoitettu, ja silti siitä voi oppia jonkinlaista empatiaa. Ja se jos mikä tekee varsin hyvää.
Tärkeä ja tervetullut kirja tämä todella on, yhdyn kyllä muitta mutkitta siihen kuoroon. Jos mahdollista, lukekaa tämä englanniksi. Vaikka suomennos olikin mitä mainioin, olen varma, että suurin osa tämän voimasta pääsee parhaiten esiin sen alkuperäisellä kielellä, niillä sanoilla ja sanonnoilla, joita meidän omassa kielessämme ei yksinkertaisesti ole. Ja jos englanti ei taivu, lukekaa se suomeksi. Kunhan luette, tämä on tärkeä. Ja tästä tehtävää leffaa odotellessa katsokaa myös Ylen Ulkolinjan USA ja rotusodan uhka -dokkari Areenasta, sekin oli varsin vaikuttava. Vielä kolmisen viikkoa se siellä katsottavana on. Näiden tarinoiden jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tuota sortoa on niin kauan kestetykin ilman suurempaa vastarintaa.
Niin hienosti kirjoitettu tämä, ja hauskaa miten ihan samat fiilikset ja ajatukset kuin itselläni oli! Ja just jotenkin ilahduttavaa välillä havahtua sieltä omasta kolostaan että kirjoja voi kirjoittaa vaikka millä lailla ja uusia ääniä syntyy ja miten mahtavaa se on.
VastaaPoistaSanos muuta! Kirjallisuus ei voi eikä saakaan olla vain tietyn ryhmän herrainkerho, jossa kaiken pitää olla yhdellä tavalla tullakseen julkaistuksi. Kyllä minuakin etäännyttäisi, jos pitäisi lukea ainoastaan sellaista, johon omassa elämässä ei kosketuspintaa ole, joten sitä pitääkin ravistella ja tuoda uudenlaisia ääniä ja kerrontatapoja, jotta se elää lukijoidensa mukana. :)
PoistaMinä pidin romaanin puhekielisestä kerronnasta, se tuo kirjan lähemmäs tosiaan myös niitä, jotka eivät lue niin paljon. Alkuperäisteoksessa kielimuotovalinta avautuu varmastikin vielä toisella tavalla, jos itse kuuluu siihen ryhmään, jolle Thomas on tekstinsä suunnannut. Tämä on aiheeltaan ihan mielettömän hieno nuortenkirja, ja toivon, että tällaisia kantaaottavia tekstejä julkaistaisiin lisää. Loppupuolella ehdin minäkin puutua asianpaljouteen, mutta toisaalta romaanin vahvuudet peittoavat ehdottomasti sen heikkoudet.
VastaaPoistaTämä todella on. Ja puhekielisyys toimi tässä kyllä mainiosti, se oli hienosti onnistuttu suomentamaankin. Toivottavasti tästä inspiroituu muutkin äänet kirjoittamaan enemmän, nekin, jotka eivät lähtökohtaisesti syystä tai toisesta koe kirjallisuuden olevan heille. Empatia on rajallista, jos sitä tarjoaa vain etuoikeutetut toisille etuoikeutetuille.
PoistaMinä olen Sirrin kanssa samoilla linjoilla: Koin puhekielisyyden hyvänä juttuna, ja itseasiassa ajattelin, että se on tarkkaan valituttu tyyliseikka. Kirja on tosiaan kirjoitettu nuorille, ja lähtökohtana on varmasti ajatus, että turha kielellinen kikkailu ei palvele kohdeyleisöä.
PoistaEn tiedä jäikö mun tekstistä fiilis, että puhekielisyys olisi häirinnyt, mutta ei siis lainkaan, se todella sopi tähän kirjaan mainiosti. Se "hifistelyn puute", johon viittasin, oli ennemminkin rakenteessa ja vähän pintaraapaisun tapaan teemojen mukaan heittely. Kieli siis toimi minustakin, ja olisi ihan varmasti vielä paremmin toiminut alkuperäisellä kielellä. :)
PoistaKirja on jo varattuna kirjastosta. Kiinnostuin heti, kun näin ensimmäisen bloggauksen. Hyvä aihe.
VastaaPoistaTärkeä, ennen kaikkea. :) Toivottavasti pidät!
PoistaPongasin tän sulta jo instagramista (tai no siis, oon toki nähnyt kirjan töissä ja muualla, mutta en noteerannut sen enempää) ja piti laittaa varaus, mutta unohdin! Täytyypi korjata asia ja lisätä tämä kirja tohon kasvavaan ja huojuvaan lanukirjapinoon.
VastaaPoistaKorjaa ja lisää, kuulisin mielelläni sinunkin mietteitä tästä! Luen itse niin auttamattoman vähän tän "genren" kirjoja, olisi mielenkiintoista tietää miten tääkin vertautuu siihen muuhun. :)
PoistaSaatoin väärinymmärtää ehkä tahallani, mutta kuulosti vähän siltä kuin ghetosta tulleen kirjoittamaa kirjaa ei laitettaisi samalle riville muiden kanssa ja arvosteltaisi niiden vertaisena. Kyllä musta kirja kuin kirjan saa ja pitää arvostella samoista lähtökohdista ja samoin kriteerein kuin "muutenkin", muutenhan se on jo jonkinlaista diskriminointia heti alkuunsa.
VastaaPoistaTahallaan väärin ymmärtäminen on kyllä loistava keskustelun aloitus nykypäivänä asiassa kuin asiassa. :D Mutta joo, tärkeä pointti. En tiedä miten se tuossa tekstissäni ulkopuoliselle näyttäytyy, mutta itse viittaan lähinnä koko kirjallisuuden elitistiseen "omimiseen", johon tän kirjan kritiikkejä lukiessani olen törmännyt. Ensin päivitellään sitä, että tietyt ihmisryhmät ei lue, ja eihän ne lue, kun heille itselleen suunnattua kirjallisuutta ei ole, ja sitten kun sitä on, päivitellään, että se on jollain tapaa "vääränlaista", kun se rakentuu esimerkiksi puhekielisyydelle tai kokemuksille, jota itse kirjaeliitti ei elä. Yksinkertainen ja nopea esimerkkinä tästä siis muun muassa lukemani tiukkasanainen kritiikki, jossa pahastuttiin kun alkuperäisessä otsikossa on kirjoitettu "The Hate U Give", eikä "You Give", se kun oli jo pilannut erään arvostelijan lukukokemuksen täysin. Sanomaa ja merkitystä ei siis suostuta edes näkemään, kun takerrutaan ylimaailmalliseen "näin kaikkien on pakko kirjoittaa laadukasta kirjallisuutta" -näkemykseen, eikä kokemuspiiri pääse laajentumaan lainkaan.
PoistaEli lähinnä pointtinani tiivistetysti on siis se, että kyllä, kirjoja tulee arvostella samoista lähtökohdista ja kriteerein, mutta niitä lähtökohtia ja kriteerejä on ihan hyvä tuulettaa ja kyseenalaistaa ihan ylipäätään, muutenkin kuin tämän nimenomaisen kirjan kohdalla. Jos kirjallisuus omitaan vain korkeakulttuurin käyttöön yläluokalta toiselle, ei toisenlaiset äänet pääse kuuluviin, ja se tuskin tekee millekään kirjallisuudelle kovin hyvää.
"Eihän kirjallisuus kuulu vain kirjaeliitille, se kuuluu kaikille. Ja jos se kirjaeliitti sattuu välillä jotain muutakin kuin itselleen suunnattua lukemaan, on se todennäköisesti vain tervetullutta." Huh Laura! Sä onnistut aina kirjoittamaan niin oivaltavasti ja pelkäämättä kritisoida niin itseäsi kuin muita lukijoita rakentavalla tavalla, että hengästyttää. On huikean hienoa päästä lukemaan sun tekstejä ja jakamaan sun ajatuksia, sun kaltaista ääntä (kirjablogi)maailmassa todellakin tarvitaan <3
VastaaPoistaOi, kiitos Katri. <3 En nyt edes muuta osaa sanoa, mutta kiitos, tällaisten kommenttien jälkeen sitä kyllä motivoituu jatkamaan entisestään. :>
PoistaHei nyt voin sanoa suunnilleen saman, mitä sanoit mulle mun postauksessa eli että jotakin tämäntapaista sulta odotinkin. :D Tuo Ahavaan viittaus nyt esimerkiksi.
VastaaPoistaMietin tuota elististä kirjallisuutta minäkin - varsinkin, kun suht paljon o len ko. tyyppisen kirjallisuuden ystävä. Ei tämä ole sitä, mutta on kirjoja, joiden draivi ja tärkeys on niin suurta, että koen että sillä ei ole merkitystä vaikka ne eivät kuuluisikaan korkeimmaan kirjallisuuden joukkoon. Lisäksi se puoli, että tämän kirjan sanoma on niin tärkeä, että on hyvä, että kirja on helposti vastaanotettavissa, jolloin se saattaa tavoittaa laajemman lukijajoukon.