SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA

SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA

250s.

Gummerus 2017

Arvostelukappale

Aloitan kertomalla ensin sen, että tämä on ensimmäinen kirja, jolle en anna tähtiä, hyvän tai huonon kirjan tunnistetta, en muita kuin nämä sanani. Olen toki miettinyt jo aiemmin moisten järjestelmien järkevyyttä, mutta tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani ne antavat hyvää osviittaa siitä, mikä oma tunteeni on lukemisen jälkeen ollut. Miten vahva se on ollut, miten paljon minua on vavisuttanut. Tämän kohdalla en vain voi tehdä niin.

Toiseksi kerron, että olen tietoisesti ollut lukematta mitään arvosteluita tai muiden blogipostauksia tämän kirjan tiimoilta. Ainoastaan Hesarin kuukausiliitteen juttu Ahavasta on tuttu, Aamulehden artikkeliin en ole tutustunut. En siis tiedä, onko esiin nousevat ajatukset niitä samoja, joita muutkin ajattelevat, mutta koska tämä tuntuu aiheeltaankin jotenkin niin erilaiselta, haluan purkaa sen ensin osiksi ja vasta sitten kurkistaa mitä muut tästä tuntevat.

”Hän piti minusta kiinni viimeiseen asti ja antoi minun sitten kävellä pois. Ja aina kun käännyin ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”

Oli keltainen talo, oli niin siirappinen ensikohtaaminen, ettei sitä voi laittaa fiktiiviseen kirjaan. Oli vääristelty kartta, tutkimusmatka, niin suuri tahto löytää Intia lännen kautta, että Amerikkakin meni läpi. Oli rakkaus, mies ja nainen, Kolumbus ja Intia, eikä lopulta ollutkaan, ei koskaan ollutkaan ollut.

Oli myös markkinointi, artikkelit ja omaelämäkerrallisuus, jolla romaania lähdettiin myymään. Oli avioliitto, ja lause, joka sai elämän ratkeamaan kahtia, oli aviomies, joka oli halunnut olla aina nainen. Ja nyt, vuosikymmeniä jo eläneenä hän ymmärsi, ettei peli ole vielä menetetty, onhan niitä vanhojakin naisia.

Olen lukenut Ahavan kummankin aiemman teoksen, rakastin esikoista, pidin kovasti toisesta. Kolmannen kimppuun minun ei vielä pitänyt käydä, ei minun nyt pitänyt jaksaa ja haluta lukea. Ja silti jo pieni ensiselaus imaisi mukaansa niin, että huomasin kulkevani Ahavan nimettömän päähenkilön, ehkä hänen itsensä, tunnevuoristorataa, etsimässä Intiaa Kolumbuksen seurana, uppoavani löytämisen ja katoamisen maailmaan, mielettömän kauniisti soiviin lauseisiin, jotka eivät kuitenkin hukanneet itseään kiekuroihinsa. Haltioiduin, rakastin, tunsin mukana – ja muutamalla sanalla yhtäkkiä menetin kaiken.

Keskustelin erään kaverini kanssa kirjasta, tai ehkä ennemminkin Hesarin artikkelista, koska itse olin lukenut kirjasta vasta puolet ja hän ei ollut aloittanutkaan. Häntä häiritsi jo etukäteen, minua oli häirinnyt vähemmän taustalla, mutta työnsin pois, koska tahdoin roikkua haltioitumisen tunteessani mahdollisimman kauan. Valheellisuudessa, kuten päähenkilökin, ehkä. Mutta kun tuon lyhyen keskustelun jälkeen jatkoin kirjan lukemista, en päässytkään enää irti epäilystä ja myöhemmin ärsytyksestä. Päähenkilön mies, se kovasti tuttu ja rakastettu, olikin ollut jotain muuta, mitä hänen olisi haluttu olevan, millaisena hän oli vuosikymmeniä esiintynyt. Hän olikin nainen, oli aina halunnut olla, piilottanut sen vain. Ja siitä alkoi muutosprosessi, eroprosessi, suruprosessi. Se kaikki on niin kovin inhimillistä, ja se oli kirjoitettu niin todentuntuisesti, että sitä sattui lukea. Sattui kun mietti, miten vähän sitä itsekään ketään oikeasti voi tuntea, miten syviä me jokainen olemme, ja miten itsekkäitä, vain itseemme keskittyen, omaa onneamme hakien.

Mutta. Mutta kun asian kääntää toisin päin, alkaakin miettiä asiaa hieman vähemmän yksilökeskeisesti, yhden ihmisen surutyönä. Nimettömän päähenkilön puolison, Lilin, paljastus, muutos, kotilosta kuoriutuminen, naiseksi tuleminen, transsukupuolisuus, syntyminen väärään sukupuoleen ja sen tilanteen korjaaminen. Millä ihmeen oikeudella siitä kerrotaan, takakantta lainaten, että ”Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta”. Anteeksi, mutta mitä? Mistä asti kaapista tuleminen, oman itsensä löytäminen ja sukupuolisuutensa toteutuminen on inhimillinen tragedia?  Päähenkilölle? Puolisolle, joka ei enää toisen kanssa muutoksen jälkeen tahdo elää? Ihmiselle, joka on saanut syntyä cis-naiseksi, heteroksi, valkoiseksi, etuoikeutetuksi? Nytkö hänen on myös oikeus 250 sivua surra sitä, että häntä on huijattu?

Tätä on meidän nykyaikamme, tätä on heteronormatiivisuutemme. Tätä on se, että transsukupuolisuuskin on tragedia ympäröiville ihmisille, kun ihmisyyttä ja sukupuolisuutta soisi olevan vain yhdenlaista, sellaista, joka mahtuu oman identiteetin väliin. Totta kai se, ettei ihminen, jonka kanssa olet, olekaan sitä, jonkalaisena häntä rakastit, on surullista, ehkäpä traagistakin, mutta erot, menetykset, pilviin rakennetut odotukset toisista tuppaavat sitä olemaan. Eiväthän he meitä varten elä vaan itseään, onhan se vääryys. Enkä kyllä tiedä kenelle todellisen sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiään salaavan henkilön itsetunnolle tekee hyvää katsoa, kun kirjallisuusmaailmakin on polvillaan sen traagisuuden edessä, kun joku heistä sitten kuitenkin saa kerättyä rohkeuden olla oma itsensä. Kehtaavatkin.

Kyllä kirjan päähenkilöllä on oikeus tunteisiinsa, onhan se totta. Hänellä on myös oikeus kirjoittaa noista tunteista, tehdä niistä kirjakin. Mutta onko hänen kokemustaan oikeutta myydä inhimillisenä tragediana saati vavahduttavana romaanitaiteena, sitä en tiedä. Tässä muodossa sanoisin, että ihmeellisyys ja traagisuus ovat ihan jossain muualla kuin miehen muuttumisessa omaksi itsekseen.