KATJA KETTU : HITSAAJA

KATJA KETTU : HITSAAJA

♥ ♥ ♥

349s.

WSOY 2008

Jos on lukenut blogiani tarkkaan, olen viimeksi alkuvuodesta maininnut Katja Ketun olevan yksi suosikkinykykirjailijoistani, mitä etenkin kotimaiseen kirjallisuuden kenttään tulee. Kätilö ja Yöperhonen on tullut luettua jo aiemmin, novellikokoelma Piippuhylly tammikuussa. Nämä kaksi ensimmäistä ovat vielä odotelleet vuoroaan, tämä Ketun toinen romaani osui käteen kirjastoretkellä, mutta saattaa myös odotella virtuaalisen alennuskirjashoppailun tuloksena eräässä postissa kahden muun Kettu-pokkarin kanssa. Ihan jo siksikin, että näissä Bon-pokkaripainoksissa on vain niin mielettömän upeat kannet. Surunkerääjässä etenkin.

"Kun Rovaniemen pojjat ehti paikalle 10.15 aamulla, oli suurin osa kauheudesta jo ohi. Net saivat pintaetsinnän johtajalta ohjeeksi ettiä ruumiita ja mahdollisia henkiinjääneitä, vaikka kyllä sen kaikki siinä vaiheessa tiesivät, ettei sieltä enää ketään hyövää kahtella. Siellä oli meri täynnä laivoja, siellä kelluivat kuin korkit meressä. Oli täyslasti- ja matkustajalauttaa, ro-ro-lauttaa, ulkovartiolaivoja, miinalaivoja, kuivalastialusta ja joku puolalainen konttilaiva. Kaikki joutuivat vierestä kahtomaan sitä kuolemaa. Siinä sai immeinen nöyrtyä."

M/S Estonia uppoaa myrskyisenä syyskuun yönä vuonna 1994, ja käynnistää tuhansissa kodeissa ja perheissä painajaisen, josta on mahdoton herätä. Etelässä Niila Kamsu kohtaa tulevan EU:n direktiivit, säädökset ja paineet telakallaan, pohjoisessa Mirka Autti ymmärtää veljensä kadonneen lopullisesti, ja tietää jonkun olevan siitä vastuussa. Alkaa vimmainen retki kohti alkua, tulevaisuudessa sijaitsevaa menneisyyttä, yhtymäkohtaa, jossa kaikki on venähtänyt raiteiltaan.

Katja Ketun tyyli on omaleimainen, vahva ja rujo. Niin sanotusti väärässä järjestyksessä, julkaisuvuosissa taakse päin näitä teoksia lukiessa huomaa, ettei se vire tässä toisessa ole vielä niin vahva kuin myöhemmissä, mutta silti se on jo olemassa, kytee kuin pieni piru, täysin roihahtamatta, mutta silti niin vimmaisesti, että jo pelkkä se kyteminen polttaa tarpeeksi. Hitsaaja koukuttaa melko alusta asti, ja vaikka Estonia onkin lopulta vain taustakäry, kietoutuu sen ympärille Kettumaiseen tapaan useita näkökulmia, kohtaloita ja kuvakulmia. Romaani kulkeekin kovin monessa eri tasossa, näkökulmia vuorotellen, eri asioita toisen silmin avaten. Se toimii varsin näppärästi, ja saa koukuttumaan, ihan kuin kannen Hesarin lainaus lupaileekin. Itse tarina on jotain häiritsevän ja häiriintyneen välimaastosta, kieleltään vahva ja kiivas, mutta ei ihan yltä siihen lopulliseen huikaistumiseen kuin myöhemmin kirjoitetut. 

Eniten pidin romaanissa juurikin Ketun omaleimaisesta kielestä, murteista, henkilöhahmojen vinksahtaneisuudesta, selittelemättömyydestä ja tietystä rohkeasta empaattisuuden ja säälin puutteesta hahmojaan kohtaan, juuri siihen, joka juuri lopulta oli se, mikä vaikeimpiinkin hahmoihin sai kiintymään ja suhtautumaan surumielisellä lempeydellä. Sekä Mirkan että äitinsä Auran kohtalot olivat tuttua, vimmaista Kettua, villisilmäisiä ja löyhkääviä naishahmoja, jotka surevat menetettyä tai ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Etelään karannut, epäonnistunut runoilijasielu Niila Kamsu toimi myös, mutta hieman häiritsi kirjan vähän väsyneeksi jäänyt, pakollinen tusinanaishahmo Kaisu, Niilan etelänvaimo, viiniä silmät punaisena juova, miestään väistelevä ja kaiken anteeksiantava. Kaisu hahmona toki toi Estonian lähemmäs, koska hänen siskonsa kadotti meren pauhuun niin miehensä kuin poikansakin, mutta ehkä se juuri häiritsikin - Estonia oli yhtäaikaa läsnä mutta silti hieman päälleliimattu, sellainen, johon olisi halunnut syventyä enemmänkin, mutta oli silti vain viimeinen nyrjäytys Niila Kamsun mielessä. Miehen, joka on rakentanut laivoja vuosikymmeniä, vaikkei EU-direktiivien määräämää pätevyyttä löydykään. Siihen olisi saatu paneutua enemmän, nyt yksi perhetragedia tuntui vain täytetekstiltä muun vimmaisuuden keskellä. Vaikka toisaalta, säästyttiinpä ainakin alleviivaavuuden syytteiltä, kuten Katja Ketun romaaneissa noin yleensäkin.

Häiritsevää tai häiriintynyttä, oli tämä kumpaa tahansa, kyllä tämä pauloissaan piti. En nyt ehkä meneväksi kesäkirjaksi tätä nimittelisi, sopisi ennemminkin pimeneviin syysiltoihin kun haluaa astua yhdessä siihen tummaan, hyiseen veteen, johon tämä tarina pohjan kautta lukijansa vetää. Tekee se sen kuitenkin varsin taitavasti, että vaikkei tämä nyt omiin suosikkeihin noussutkaan, oli se sen verran väkevä kokemus, että saattaa sen pariin vaikka joskus vielä palatakin.

Helmet-haaste 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis