KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow
Kazuo Ishiguro on yksi niitä kirjailijoita, jotka ovat jääneet nimenä mieleen kirjablogeista, Goodreadsista ja ohimennen heitetyistä kirjasuosituksista, mutteivat silti ole onnistuneet herättämään mitään lähtemätöntä mielenkiintoa. Kirjat ovat tuntuneet ihan lupaavilta, ja silti jääneet muiden varjoon, kiinnostaneet, mutta eivät tarpeeksi, että olisi tehnyt juuri mitään niiden lainaamisen eteen. Alkuvuoden kierrätyskeskuskierros toi kuitenkin eteen priimalaatuisen pokkarin eurolla, ja vaikka hieman on ollutkin itselläni ilmassa ylioptimistista ostelua siihen nähden, miten paljon/vähän todellisuudessa omasta hyllystä olen ehtinyt lukea, kiilasi tämä näemmä heti ohi niiden 10 muun oman hyllyn (muka) kiinnostavimman teoksen.
"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua.
Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."
Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.
Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.
On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.
Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen.
"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua.
Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."
Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.
Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.
On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.
Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen.
Muutama vuosi sitten luin tämän ja nyt kun vuosia on kulunut, ja luettuja kirjoja siinä välissä on ollut monia, niin kyllä tämä on yksi niistä joiden tunnelma on jäänyt mieleen: pystyn vieläkin palaamaan siihen mielessäni. Tässä on jotain himmennettyä, sivustakatsottua, ja tässä se toimi.
VastaaPoistaTässä tosiaan on, ja oli tämä kyllä ihana kirja. :) Saa nähdä millaiseksi kasvaa ajan mittaan!
PoistaTämä on kyllä tosi hyvä kirja, huumaannuin myös siitä alakuloisen kauniista tunnelmasta. Kannattaa lukea Ishigurolta myös Pitkän päivän ilta, se oli samaan tapaa ihanan viipyilevä ja tunnelmallinen kirja kuin tämäkin. Haudattua jättiläistä en sen sijaan suosittele :D
VastaaPoistaHyvä tietää, niin osaan suunnata seuraavaksi oikeaan suuntaan! :D Ja tämä tunnelma oli kyllä omanlaisensa, en saa edes heti perään aloitettua uutta kun on niin viipyilevän kaunis jälkifiilis edelleen.
PoistaMinä taidan sitten kuulua tuohon joukkoon, joka pitää alkua pitkäveteisenä.. Mutta kiva, että sinulla kirjan lukeminen ajoittui juuri sopivaan hetkeen, mikäs sen parempaa:)
VastaaPoistaOlihan se sitä omalla tavallaan, mutta toisaalta välillä tekee hurjan hyvää myös syventyä vähän pitkäpiimäisempään kirjallisuuteen, sitä kun on ainakin itse tv:n/leffojen/somen ynnä muun kautta totuttanut niin nopeaan toimintaan, että välillä on ihan hyväksi sietää myös verkkaisempaa tahtia. :)
PoistaHaikean kaunis on hyvin sanottu. Juuri sellainen tämä on, jotenkin kiinnostava myös: saa pohtimaan ihmisyyden rajoja. Minä ihastuin Ishiguron romaaneista juuri tähän ja Pitkän päivän iltaan (ehkä vielä enemmän), mutta sitten esimerkiksi vuosi sitten suomennettu Haudattu jättiläinen jätti vähän vieraaksi.
VastaaPoistaTuo Pitkän päivän ilta pitää ehdottomasti lukea, jos siinä on yhtään samaa kuin tässä, uskon osaavani etsiä myös sille sopivan lukuhetken. :)
PoistaTämä todella on haikean kaunis, viipyilevä kirja. Minut se teki erittäin surulliseksi, mutta ei tullut mieleenkään jättää lukemista kesken. Katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, mutta katselukokemus ei ollut yhtä vahva kuin lukukokemus.
VastaaPoistaOlen itsekin hieman kiikunkaakun sen suhteen, katsonko elokuvaa vai en, mutta ehkä ainakin pitää pitää hieman väliä, ettei kirja ole liian vahvasti mielessä. Hieno ja ihana kirja kyllä, kannatti todella lukea. :)
PoistaHei, itsekin luin tämän kirjan tovi sitten. Ongelmana oli ehkä se, että olin nähnyt tästä tehdyn elokuvan ennen lukemista. Kirja olisi saattanut olla kiehtovampi ja pitää paremmin otteissaan, jos ei olisi tiennyt mitä siinä tapahtuu. Leffan katsoin silloin tuntematta juonta ollenkaan etukäteen, ja se leffa oli silloin shokeeraava kokemus! Siksi mielenkiinnolla tartuin kirjaan. Mutta, koin myös vähän pitkäveteiseksi, ja minun mielestä tämä oli jotenkin "nuortenkirja". Voisin kuvitella, että n. 18-vuotias minä olisi lukenut tämän suuren innon ja hämmästyksen kanssa. Nyt 34-vuotias minä oli vähän penseämpi. En tiedä, mulla jäi jotenkin ontoksi tämä lukukokemus. Aion pitää vähän taukoa, ennen kuin tartun Ishiguroon uudestaan. Pitää antaa pölyn laskeutua. Vaikka Pitkän päivän illan kuvaus on tosi mielenkiintoisen oloinen.
VastaaPoistaToisaalta, en välittänyt kauheasti Murakamin Norwegianin wood kirjastakaan... Ehkä tämä tyylilaji ei ole minulle. Siis tällainen "haikean kaunis".
Onko teillä, bloginpitäjällä tahi muilla kommentoijilla muuten esimerkkejä kirjoista, mitkä mielestänne menee kategoriaan "haikean kaunis"? :) Kiinnostaisi kuulla!
Ja, kiitos blogista, se on tosi hyvä ja mielenkiintoisia arvioita! En ole ennen kommentoinut, mutta palaan säännöllisesti katsomaan, että mitä olet lukenut ja mistä kirjoitellut.
T.Mansku
Usein elokuvan ensin näkeminen vie kirjalta sen parhaan terän, ja harvoin lukukokemus silloin ihan parhaimmillaan onkaan kun tietää sen koukut etukäteen. Ja sama toki myös toisin päin myös. :) Mutta saan kyllä kiinni tuosta nuortenkirjamaisuudesta, olisin todennäköisesti itsekin vaikuttunut enemmän jos olisin tämän nuorempana lukenut!
PoistaJa jäin ihan pitkäksikin aikaa miettimään muita haikean kauniita, mutta ei minulle tule mieleen kuin Norwegian Wood & Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia! En hirveästi lue tämäntyyppistä kirjallisuutta, harvoin tekee näitä mieli lukea, vaikka tämä nyt ihana juuri nyt olikin. :)
Ja kiitos, kiva jos olet tykännyt! :-*