PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI 

 JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

♥ ♥ ♥ (♥)

206s.

Tammi 2017/2009

Alkuteos: An Elegy of Easterly: Stories (2009)
Suomennos: Seppo Loponen

Vastalukemani Muistojen kirja oli ensikosketukseni Gappahin tuotantoon, ja vaikkei se näin kuukausi lukemisen jälkeen enää kovin mullistavalta kokemukselta tunnukaan, tartuin silti kahdeksan vuotta sitten julkaistuun esikoisnovellikokoelmaan innolla, onhan tässä nyt havaittavissa pientä Afrikka-kautta kirjamielenkiintojen suhteen. Ihan hurjan suurta hurmaantumista en ehkä etukäteen odottanut, enemmänkin suoritusmerkintöjä novellihaasteeseen, mutta onneksi positiivisesti yllättyminen on aina yhtä hauskaa.

"Jokainen pääkirjoitus käy sotaa inflaatiota vastaan. Ministerit suhtautuvat siihen kuin johonkin otukseen, joka vaanii heitä jossain heidän itsensä ja heidän toimenpiteittensä ulkopuolella; he sotivat stä vastaan, he toitottavat sitä yhteiskunnan ykkösviholliseksi, he suorittavat suurhyökkäyksiä eri rintamilla. Joka viikko nimettömät ekonomistit esittävät suotuisia ennusteita talouden täyskäännöksestä.

Inflaatio laskee kyllä.

25500000 prosentista.

Tuota pikaa.

Kohtapuoliin."

Tanssimestari ja muita tarinoina Zimbabwesta ei ole mikään mausteentuoksuinen, romantisoiva kuvaus kirjailijansa kotimaasta, jossa kurjuuskin on kaunista ja Hararen kadut voi haistaa ja maistaa ohikulkiessaan. 13 novellissa Gappah kuvaa Zimbabwea ilkikurisen piikikkäästi, tuo vasten kasvoja realistista kuvaa maasta, joka on alle 40 vuodessa onnistunut tiputtamaan eliniäntavoitteensa Afrikan korkeimmasta 60 vuodesta maailman alhaisimpaan, alle neljäänkymmeneen. Se kertoo tarinoita rahayksiköstä, jonka inflaatio on käytännössä syönyt kokonaan, leivästä, joka maksaa puoli miljoonaa dollaria ja uutiset kertovat vain positiivisia ennustuksia tulevasta. Itsenäistymissota on läsnä joko muistoissa tai arjessa, esikaupunkialueet lanataan traktorilla maantasalle osana tärkeämpiä projekteja. 

Alkuun tässä kirjassa häiritsee minua sama, minkä tämän luettuani vasta ymmärrän häirinneen Muistojen kirjassa: se antaa niin kylmän viileän kuvan Zimbabwesta, että alkaa vähän ärsyttää. Kyynistyttää itseäänkin. Kaikki on kamalaa, epäonnista, hyväuskoista hölmöä, opportunistista, häikäilemätöntä, eikä missään pilkahda iloa eikä onnea. Zimbabwe tuntuu Gappahin tarinoissa paikalta, jossa jo toivottomuuskin on turtaa, eikä mitään lupausta paremmasta ole. On vain zimdollari, jonka inflaation odotetaan laskevan muutaman miljoona prosenttia.

Mutta kun luen pidemmälle, ensimmäiset viisi novellia, jään miettimään miksi se sitten häiritsee? Jos se häiritsee siksi, että se jättää minut lukijana etäälle, saatan ehkä ainakin osittain hyväksyä sen. Onhan paljon kirjallisuutta hyvinkin vieraista kulttuureista, joiden lukemisen jälkeen kuvittelee olevansa eläneen hetken sitä vierasta todellisuutta itsekin. Jotain sellaista minulle kerrottua. Mutta jos se häiritsee siksi, mitä vähän pelkään ja osittain epäilen tässä tapauksessa nimenomaan tapahtuneen, siksi, että jossain takaraivoni perukoilla yhden tarinan Afrikka lyö bongorumpua afrikkalaisrytmein ja väittää, että Afrikan kuuluu olla joko nälänhätää kärsiviä HIV-positiivisia pikkulapsia tai värikkäitä rytmejä, viidakkkoa, iloa ja naurua sielläkin, missä on hätä, pitää minun ehkä lukijana mennä hieman itseeni. Muisuttaa, ettei yksi kokonainen maanosa voi olla se minun stereotypiani ja miettiä minkälaisina näitä novelleja pitäisin, jos lukisin näitä Euroopasta. Ihailtavan kriittisinä ja realistisina, varmaankin.

Joten niinpä nappaan soimaan novelleissa useisti mainitun Oliver Mtukudzin, ja siirryn astetta syvemmälle novellikokoelman maailmaan, astun siihen viimein sisään. Shonankielinen musiikki kuulokkeissani aloin viimein päästä myös tarinoiden rytmiin. Niiden viiltävä realismi ei ehkä saanut haltioitumaan, mutta sitäkin enemmän kohtaamaan taas jotain aivan toisenlaista. Muistamaan, että sellainenkin, joka ei saa sydäntä lyömään sataa kertaa nopeammin, voi olla hyvää ja laadukasta, ja ennenkaikkea täydellisen osuvaa. Niin osuvaa kritiikkiä ihmisyyteen ja yhteiskuntaan, että ihan turhaan sitä sijoittaa mielessään maailmankartan tiettyyn sopukkaan, kun sitä voi lukea myös universaalisti, ja silti paikkatietoisen sivistävästi. Ihan hetkeen en ole uudesta maasta oppinut niin paljoa kuin tämän kirjan sivuilta ja sen sivujen innoittamilta google-hauilta, ja johan sekin on varsin laadukkaan kirjallisuuden mittari. Eli kolme sydäntä tunnetasoisesta lukukokemuksesta, neljäs oivalluksista itsestään. Jos tekisin nyt postauksen viidestä lemppareimmasta afrikkalaisesta kirjasta, luulen, että tämä siellä jossain kyllä keikkuisi. Toivottavasti muistan tähän maailmaan vielä joskus palatakin.

Helmet-haaste 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä