PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA
♥ ♥ ♥
307s.
Tammi 2017
Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Suomennos: Tero Valkonen
Arvostelukappale
Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.
"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."
Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä.
Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.
Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.
Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.
Helmet-haaste 2017: 23. Kirjassa selvitetään rikos
Hyvin samaa mieltä loppukappaleen kanssa. Kirja oli kiinnostava ja opin jotain Zimbabwesta, mutta en päässyt päähenkilön tunteisiin käsiksi.
VastaaPoistaJuu jokin tässä jäi hieman kaukaiseksi, mutta toisaalta se ei onneksi sanomaa laimentanut. Ehkä aina täällä länsimaissa, valkoisena etuoikeutettuna ei kuulukaan saada irti sitä samaa kuin ne, kenelle tämä kirja on kirjoitettu ensisijaisesti, on varsin rohkea veto olla tarjoamatta sitä sanomaa kaikkein tyypillisimmälle lukijalle vaan antaa ennemminkin oman ryhmänsä äänen kuulua ja puhua. Siinä vaiheessa pitää ihan itsekin jo mennä lukijana hieman syvemmälle omiin nahkoisinsa, jotta keskittyy kuuntelemaan sitä toisenlaista ääntä, jota ei omassa arjessaan niin kuule, ja nauttia edes siitä, että sellainen näinkin lähelle kuitenkin tuodaan. :) Joskus täällä meilläkin tuntuu ihan terveeltä olla välillä se ulkopuolinen.
PoistaMinulla on Muistojen kirja kulkenut työmatkalukemisena, mutta ihan en ole vielä päässyt siihen moodiin, että innosta puhkuen kirjaa lukisin. Välillä työmatkat olen torkkunut, välillä somettanut. Kirjassa on kaikesta huolimatta mielenkiintoisia aineksia ja varmasti kirja tulee luettua loppuun asti jossain vaiheessa.
VastaaPoistaMinä en tiedä luinko innosta hihkuen missään vaiheessa, mutta ei kaikki kirjallisuus sellaista lukukokemusta tarjoakaan, ja jälkimaku voi silti olla vahva ja hyvä. :) Tämä ehdottomasti kannatti lukea loppuun asti, se voima kasvaa viimeisiä sivuja kohti, ja kyllä sen lopun kuitenkin jo hieman ahmikin menemään kun kerän eri langat alkoivat viimein kohdata toisensa!
PoistaTämä teos erilaisuudessaan oli iloa lukea: Gappahin kerronta on luonteikasta ja sisältäpäin kumpuavaa, enkä voinut olla hyppäämättä kyytiin matkalle Zimbabween Memoryn vanavedessä. Lisäarvoa kirjalle loi se, että se innosti hakemaan runsaasti lisätietoa Zimbabwesta, shonasta ja zvinyau-tanssista jne. Lisämausteena, silmänilona ja lukukokemuksen kuorruttajana toimi Eevaliina Rusasen tyylikäs ja värikylläinen kansi!
VastaaPoistaTuo kansi kävi kyllä erityisen kauniisti sisältöönsä! Ja kyllä, erilaisuus todella oli vahvuus, Gappahia lukisin mielelläni lisääkin. :)
PoistaMinä pidin Muistojen kirjasta ja se sai myös kiinnostumaan Zimbabwesta. Bloggasin juuri Gappahin novellikokoelmasta Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta, jota suosittelen lämpimästi.
VastaaPoistaAh, laitoinpa heti varaukseen tuon novellikokoelmankin, kiitos vinkistä. :) Gappahin teksti on kaunista, ja novellit sopisivat tähän väliin mitä parhaiten. Jos nyt ei puhuta tuosta jo muuten ihan järkyttävän valtavasta kirjapinosta, joka epätoivoisesti odottaa lukemistaan yöpöydällä.. :D
PoistaHieman kaukaiseksi minullekin tämä jäi vaikka aihe on tavattoman vahva. Mielessä on edelleen! <3
VastaaPoistaIhan kaikkea ei ehkä täältä meidän kontekstista aina pystykään ymmärtämään, mutta silti siitä omalta alueelta tekee ihan hyvää liikahdella tuntemattomampienkin tunteiden ja tarinoiden pariin. :) Vahva kyllä!
PoistaMinä olen tätä(kin) kirjaa pyöritellyt käsissäni, mutta en lukenut ainakaan vielä. Vaikka kirja vaikuttaa kiinnostavasta ja tärkeältä, niin se "jokin" uupuu, että olisin halunnut alkaa lukea. Vaikuttaa kuitenkin edelleen hyvältä ja kiinnostavalta, joten katsellaan kuinka käy.
VastaaPoistaYmmärrän, jos tämä olisi tullut myöhemmin muun arvostelukappalepinon jatkeeksi, olisi minullakin varmaan kiilannut toiset ohi. Nyt kuitenkin ehti ensimmäiseksi, ja varsin pian aloitettua jäi jo fiilis, että tätä täytyy selvittää loppuun asti. :) Suosittelen kuitenkin, tässä oli jotain samaa Obioman Kalamiesten kanssa!
PoistaTodella vahvasanomainen kirja, joka vaikutti todella paljon. Minulle kirja oli vuoden parhaimpia käännöskirjoja.
VastaaPoista