GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

230s.

Siltala 2015

Alkuteos: Tenth of December (2013)
Suomennos: Markku Päkkilä

Saunders hurmasi minut loppuvuonna vasta käännetyllä esikoisteoksellaan, Sotapuiston perikadolla. Tuo novellikokoelma oli takakantensa perusteella "kuin happopäisen Walt Disneyn maailmasta", ja sitä se olikin, verinen tarantino-henkinen pläjäys irtokäsineen päivineen, niin syvällä mustassa ironiassa, ettei pahimmillaan mitään kovin valoisaa sivuilla näkynyt. Sekapäinen, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se oli hyvä, niin hyvä, että nappailin kirjaston varausjonoon heti tämän aiemmin suomennetun, ja nyt viimein oli sen aika päästä lukuvuoroon. 

"Sain eräänlaisen Kuoliniskun, joka hupsuuttani vain entisestään korosti. Sen antoi itse Martha, joka Matkaviestimeeni otti yhteyden ja mulle lausui sulaa tuskaa äänessään mua syvästi satuttaen: Kiitti vaan, Ted. Sikäli jos et satu muistamaan, tämä on aika hemmetin pieni kylä. Voi taivas. Voi taivas!"

Siinä missä Saundersin esikoinen oli rouhean ja kiinnostavan kamala, tarttuu Joulukuun kymmenes aiheisiinsa himpun verran seesteisemmin. Ei se niistä välttämättä rauhallisempia tai miellyttävämpiä tee: kun aiheina on muun muassa itsemurhat, teinitytön sieppaukset, raiskaus ja sotaveteraanin raivoisa arkeenpaluu, on asetelma väkisinkin hieman dystooppinen. Mutta toisin kuin pelkäsin, Joulukuun kymmenes ei jää Sotapuiston varjoon, ei vähääkään. Siinä missä tuon edellisen lukemani kokoelman novellit jopa ahdistivat, näiden näennäinen tasaisuus toi tematiikkaansa huomattavasti lähemmäs. Se tarjoilee aiheensa niin huolella ja harkitusti, että harvojen tarinoiden lukemisesta nauttii näin paljon, näkee kaiken synkkyyden läpi paitsi kaksinaismoralismin, myös inhimillisyyden ja ihmisyyden. Samaistettavuudenkin, vaikkei sodasta koskaan olekaan palannut kotiin vaimon jo vaihdettua uuteen.

Harva teos pystyy tarjoamaan tällaista määrää ajattelunaihetta, mihin Joulukuun kymmenes kykenee. Se ottaa myös vahvasti kantaa, mutta tekee sen taitavasti ja ihan kuin ohimennen: kun nimikkonovellissa syöpää terminaalivaiheessa sairastava mies vaeltaa pakkaseen jäädyttämään itsensä hengiltä, poistumaan tietoisuuden maailmasta, jotta ei päätyisi enää yhtään enempää läheistensä tuskaksi, on yhtäkkiä pysähtynytkin ajattelemaan eutanasiaa, sen moninaisuutta ja suurta harmautta kaiken mustavalkoisen keskellä. Keskeyttäisinkö minä itsemurhan jos voisin? Jos joku muu tekee sen, onko se pettymys vai helpotus? Kuuluuko kuolevana miettiä miltä näyttää muiden silmissä, vai elää vielä niitä viimeisiä onnenpisaroita varten, omaa itseään varten loppuun saakka, olisihan itsekin valmis suomaan sen omille läheisilleen? Ja mistä me oikeasti puhumme, kun puhumme Semplica-päiväkirjat -novellissa köysillä pihaan ripustetuista koristesiirtolaisista, joiden tehtävänä on meitä viihdyttää, jotka muka haluavat viihdyttää, koska kotona on ollut alunperin asiat vieläkin huonommin?

Joulukuun kymmenenen novellit ovat mitä tahansa kahdesta sivusta reiluun kolmeenkymmeneen. Niiden taikaa voi maistella oikeastaan vain yksi kerrallaan, niin paljon pureskeltavaa jokaisesta tarinasta jää. Ja vaikka novellit ovat kauttaaltaan erittäin hienoja ja laadukkaita, toimivat niin yksittäin kuin erikseenkin, on silti kaikkein eniten pakko ihastella Saundersin tapaa käyttää kirjallisuuden tehokeinoja sekä kieltä, niitä ei vain yksinkertaisesti voi olla rakastamatta. Näkökulmat vaihtelevat, kuten kaikessa kunnon 2000-luvun kirjallisuudessa kuuluukin, mutta tuntuu, että tässä kerrankin niillä vaihdoksilla on paikkansa ja tarkoituksensa. Ne eivät vaihtele, jotta samaa purukumia voidaan jauhaa useammassa suussa, ne vaihtelevat, koska ne oikeasti tuovat uutta makua ja vivahteita joka ikiseen pieneen eteen tarjoiltuun yksityiskohtaan. Ja se kieli. Se on hienoa, vivahteikasta, runsaan monipuolista ja silti koko ajan täysin kiinni fokuksessa. Sen rekisterit vaihtuvat viuhuen ja niin taitavasti, että kerrankin jonkun sisäisen puheen tai teinivuodatuksen keskellä ei tunne lähinnä myötähäpeää liiasta yrittämisestä. Se on notkeaa ja jatkuvasti tilanteen tasalla, ja ennen kaikkea se tarjoilee sanomansa niin hienovaraisin metaforin, ettei aina kesken tarinan edes huomaa mistä on lukemassa. Ja kun yksi novelli loppuu, tekee mieli tulevia vielä säästellä, jotta tästä kokoelmasta ei tarvitsisi luopua. 

Jos mahdollista, Joulukuun kymmenes on minulle vielä onnistuneempi kokoelma kuin Sotapuiston perikato. Se on hieno ja moniääninen, ja sen jokaisesta bloginäkyvyydestä ei voi olla kuin onnellinen.  Se on täydellinen todiste siitä, että novellit eivät ole tekstilajina kuolleet, eikä nykykirjallisuudella mene huonosti. Joten jos et ole vielä Saundersiin tutustunut, tee se. Olen aika varma, että et todellakaan tule katumaan.

Helmet-haaste 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan