BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI

BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI

♥ ♥ ♥ ♥

290s.

Like 2015

Alkuteos: Expeditionen : Min kärlekhistoria
Suomennos: Petri Stenman

Vuonna 1897 Salomon Andrée lähtee kolmihenkisen tutkimusryhmänsä kanssa kohti Pohjoisnapaa vetyilmapallolla. Matkaan on yritetty jo edellisvuonna, mutta koska palloa kuljettava tuuli ei suostu kääntymään oikeaan suuntaan, ja napajäätikön talvi on tuloillaan, joutuu seurue lykkäämään lähtöään ensi kesään. Heinäkuussa 1897 kuitenkin lykästää, tuuli kääntyy etelästä kohti pohjoista, ja valtavalla silkkikankaalla verhoiltu vetyilmapallo täytetään, köydet irroitetaan ja matka kohti pohjoista voi alkaa. Ihan putkeenhan se tosin ei mennyt, laskelmat olivat kiltisti kutsuttuna hieman ylioptimistiset, kukaan ei muistanut huomioida laahausköysien irtoamismahdollisuutta, ja 30 päivän odotettu, hallittu ilmalento 150 metrin korkeudessa muuttui yhtäkkiä paikoillaan leijailuksi 700 metrissä ja lopulta täysin hallitsemattomaksi etenemiseksi vuotavalla vetyilmapallolla ahtojäiden yli. Varsin pian kunnianhimoisesta tutkimushankkeesta jäikin jäljelle tarina vain siitä, kuinka kaikki meni kerralla, no, vituiksi.

"Jää ei ole itseasiassa lainkaan valkoista. Matkallamme pohjoiseen jään väri muuttuu valon mukana jokaisella ohittamallamme leveysasteella. Joka aamu, kun katson ulos hyttini ikkunasta, päätän mikä saa olla päivän väri. Minä valitsen värinäytteen, joka sopii mahdollisimman tarkasti jään väriin, ja tulostan sen tulostimellani. -- Tapetoin seinät kaikilla värinäytteilläni päivä toisensa jälkeen. Minä vaihdan ja parantelen. Minä pidän kiinni päältä katsoen merkityksettömistä yksityiskohdista. Tavattoman pikkutarkkaa tutkimusta. Tosissaan, ja kuitenkin leikillään."

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, kirjailija ja kuvittaja, joka otti sattumoisin tylsissä juhlissa käteensä Andrée-tutkimusmatkasta kertovan kirjan, ja lievästi sanottuna hurahti. Hän omisti elämästään 15 vuotta lähes pakkomielteiselle tutkimukselle, selvitykselle siitä, miksi kaikki meni niin kuin meni, miten noinkin kunnianhimoisesti alkanut suunnitelma kääntyi siihen pisteeseen, että viikkokausia jäälautoilla tarponeen kolmihenkisen tutkimusryhmän tarina päättyi Valkosaarelle, viimein löytyneelle kiinteälle maalle. Päiväkirjamerkinnät loppuivat lähes samantien saaren löydyttyä, ja pian, tavalla tai toisella kaikki kolme kuolivat. Yksi löytyi haudattuna kallionkolosta, toisen luut istuivat kallionkielekkeellä, kolmas vaipui syvään uneen makuupusissaan. Tai niin on ainakin arvailtu. 

Uusma nappaa lukijansa mukaan omaan maailmaansa aivan ensimetreiltä asti. Kirjaan tarttuessa tuntuu melkein uskomattomalta, miten yhtäkkiä asia, josta ei ole etukäteen tiennyt mitään, saati millään tasolla ollut siitä edes oikeastaan kiinnostunut, vetää Uusman palossa mukaansa, saa yhtäkkiä janoamaan vastauksia, kehittelemään omia skenaarioita, täyttämään niitä aukkoja, jota tutkimusryhmän päiväkirjat, edellisten tutkijoiden teoriat ja ruumiinavaustiedot väleihinsä jättävät. Kirja on visuaalisesti kaunis, se on kirjoitettu niin mielenkiintoisesti, että omaakin mieltä piinaa kolmen ruotsalaismiehen arvoituksellinen kohtalo. Se on leikkaus paitsi epäonniseen tutkimusmatkaan, se on myös tutkielma jäästä, aikavyöhykerajoilla leikkimistä Pohjoisnavalla, matkasta oman itsensä sisälle. Mutta ennen kaikkea on se on kertomus niin suuresta intohimosta,  sellaisesta, joka saa ihmisen vaihtamaan ammattia ymmärtääkseen enemmän, hyppäämään viikkokausiksi jäänmurtajalle, käyttämään satoja tunteja omasta elämästään selvittääkseen jotain, mihin kukaan ei ole voinut antaa varmaa vastausta. Se on tarina pakkomielteestä, jonka ehkä jo paikoin aavistelee olevan hieman epätervekin, mutta silti se on kaunis ja lempeä, muistutus siitä, että ne, keillä on jollain tapaa hieman erilainen tapa katsoa ja tutkia maailmaa kuin meillä keskiverroilla, on myös pakkomielteisyytensä lisäksi taipumus synnyttää uutta. Luoda tarinoita, kirjoja, taidetta, tutkimusta. Ja juuri sitä meidän maailmamme tarvitsee saadakseen itselleen kauniit raamit.

Ihan täysin en tämän kirjan matkassa kuitenkaan hurahtanut, en rakastanut sitä sillä palolla, jollaisesta monesta muusta kirjablogista saa lukea. Hurjan mielenkiintoisen se oli, jopa niin, että se täytynee omaksi hankkia, mutta siinäkin puhutteli silti eniten se kirjan visuaalisuus, paperin tuntu sormissa. Mutta lukea tämä ihan ehdottomasti kannattaa. Etenkin jos naparetket eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Helmet-haaste 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista