MIKE POHJOLA : 1827

MIKE POHJOLA : 1827 

♥ ♥ ♥

512s.

Gummerus 2016

Syyskuun neljännen päivän iltana, armon vuonna 1827 syttyi Turun Aninkaistenmäellä tulipalo. Eikä tokikaan historiaa tuntevien tietämänä edes ihan mikään pikkuinen korttelipalo, vaan se suuri ja samainen, joka poltti koko entisen pääkaupunkimme, levisi myrskyn saattelemana Aurajoen molemmin puolin ja jätti lähes 11000 turkulaista kodittomiksi. Palo sai alkunsa Hellmannin talolta, mutta oliko se sittenkään onnettomuus? Kuka palon sytytti, kenelle se toi suurimman hyödyn? Siihen tahtoo vastata Pohjolan suuri katastrofiromaani, joka polleasti kertoo takakannessaan olevansa ainoa, joka todellisen syyn palolle tietää.

"Piiat ja rengit katsoivat Eliasta ihmeissään. Elias ymmärsi, etteivät nämä luonnonlapset tienneet oman kansansa suuresta menneisyydestä mitään. He olivat kuin ne keskiajan eurooppalaiset, jotka katsoivat antiikin roomalaisten rakentamia valtavia vesijohtoja ja kuvittelivat niiden olevan jättiläisten kädenjälkeä. Talon väki oli unohtanut oman kansansa kunniallisen esihistorian ja tyytynyt elämään mitättömyydessä ja orjuudessa. 

Vedenneito piti kädessään yhtä Eliaan muistivihoista ja selasi sitä vihaisen näköisenä. 'Kattokaa', hän huusi muille. 'Elias-herra ei palannu tyhjin käsin! Hän toi lorui!' 

Kaikki nauroivat Eliaalle. Piiat ja rengit virnuilivat, joku kehtasi nauraakin. 

Hyvä on, Elias päätti. Nyt oli suuren paljastuksen aika."

Elias Hellman, hieman reppana ylioppilas Suomen Turusta, on ollut puolitoista vuotta runonkeruumatkalla itäisessä Suomessa. Hän palaa kotiinsa salaisen rakastettunsa Vedenneidon luo, tuohirepussaan kansalliseepoksen veroinen määrä muinaishistoriaa, juuttisäkissä jotain, jota oopiumilla on pidetty paikoillaan hetki jos toinenkin. Samaan aikaan toisaalla kauppaneuvos Gestrin tahtoo käydä kauppaa Turun parhaista tonteista, ja aivan muualla taas Ruotsin syrjäytetyn kuninkaan kunnian palauttamisen puolesta taistelee ylhäinen Sofia-neito. Pyöriipä sopassa vielä keisarit, kenraalikuvernöörit sekä arkkipiispatkin, kaikilla oma suuri motiivinsa tuhota tai pelastaa Turku. Vain keinot sille tuntuvat olevan yhteisiä.

Pohjola tarjoaa varsin kunnianhimoisen ja mukaansatempaavan historiallisen lukuromaanin. Vaikka viitisensataa tiivistä sivua tuntuu alkuun hieman isolta palalta, vetää tarina mukaansa valtavalla vauhdilla, ja ennen kuin huomaakaan, on tarinaa ahminut jo toistasataa sivua. Alku kirjassa onkin parasta: se on riehakkaan kuplivaa tarinan kudontaa, ilakoivan liioiteltuja henkilöhahmoja, kiellettyjä rakkauksia ja pimeitä saatananpalvontamessuja. Pohjolan kieli on ihanan raikasta, se vetää sopivasti yli, mutta pitää silti langat käsissään niin, ettei tarina hajoa farssin puolelle. Ja vaikka näkökulmia, henkilöhahmoja, sivujuonteita ja motiiveja on lähes yhtä paljon kuin kirjassa lukuja, pysyy kokonaisuus varsin näppärästi kasassa, luo sopivaa jännitettä ja ajaa aikalailla itse itseään eteenpäin. Ei tarvitse pysyä kuin mukana ja nauttia.

Siis ainakaan noin suurimmaksi osaksi. Kuten huomata saattaa, pidin kirjasta alkuun aivan hurjasti. Se vei mennessää, toi sopivaa vastapainoa maailman pisimpään ja ankeimpaan työviikkoon, hymyilytti tummasävyisellä huumorillaan. Pitkään se jaksoikin nostattaa itseään, kasvattaa kokoaan, mutta sitten se ihan vähän loppua kohti kuitenkin lässähti, kaikesta lupaavuudestaan huolimatta. Ei ihan täysin luottanut lukijan kykyyn päätellä itsekin motiiveja, lukea rivienvälejä, hahmottaa kuvioita. Tuli tulipalo, paloi Turku, mutta sen jälkeinen näytös sitten olikin varsin lattea, hieman kiireenoloisesti kasaan kyhätty loppukudelma, jota ilmankin olisi pärjännyt. Kuten myös niin prologin, välinäytöksen kuin epiloginkin nykypäivään sijoittuvia, täysin irrallisia osuuksia. 

Ja silti, kyllä minä tätä silti välttämiskehoitusten sijaan ennemmin suosittelisin, en tosin tosikoille tai historiallisten faktojen vääntelyä pelkääville. Tämä oli vallan mainio kirja, jos kaipaa hieman vähemmän vakavaa luettavaa, sopiva välipala pituudestaan huolimatta. Ajatusleikit, salaliittoteoriat ja oman maan historian vääntely olivat tervetulleita tähän väliin. Ehkä ihan aina ei täydellisyyteen tarvitsekaan yltää, lopulla säväyttää, pystyä olemaan se maata jalkojen alla tärisyttävä teos. Joskus ihan hyvä viihdekin on sitä, mitä kaikkein eniten kaipaa, ja onneksi se siinä mielessä varsin sopivaan väliin sattui. Joten kyllä, kolmen tähden kirjaksi tämä oli hyvä. Sellainen neljän tähden kolmen tähden kirja, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Helmet-haaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt