SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

 

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

211s. 

Atena 2016

Arvostelukappale

Luulin jo "päässeeni" tästä syksyn uutuussumasta, vaihtaneeni vanhempaan kirjallisuuteen, lukevani luettavieni listaa tyhjäksi vähän sieltä vanhemmasta päästä. Mutta sitten tuli kirjamessut, hurjan mielenkiintoiset messuesiintyjät, heidän kirjansa arvostelukappaleina. Ja kun on juuri kuullut toisen kertovan omasta teoksestaan, ajatuksistaan sen synnystä, pienistä kipupisteistä kirjoittamisen kanssa, ei yhtäkkiä kiinnostakaan napata hyllystä sitä pitkään vaalittua Waltaria, vaan huomaa jälleen olevansa näiden uusien äärellä. Onneksi nämä ovat tänä vuonna olleet järjestään hyvin vahvoja, kotimaiset erityisesti.

Soili Pohjolaisen esikoisromaani kilpailee tänä vuonna Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnosta, joka myönnetään ensi viikolla. Se ei ole finalistien joukossa aivan suotta, ja kuten kaksi aiempaakin lukemaani finalistia, Rytisalon Lempi sekä Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, puhuttelee tämäkin teos lukijaansa monessa tasossa, monella tapaa. Ja siinä missä Lempi sukeltaa historiaan ja arvoituksellisen naishahmon kohtaloon, Kaksi ihmistä minuutissa käy kilpajuoksua lääketieteen tutkimusintressien kanssa, on Käyttövehkeet jotenkin hyvin vahvasti tässä ja nyt, nykypäivässä, arjessa, keskellä sitä näennäisen jokapäiväistä, mutta silti yksittäiselle ihmiselle niin suurta.

"Soitimme kasettia niin kovalla, että isä tuli valittamaan. Silloin soi 'Kirje kotiin'. 'Nyt pienemmälle se koilotus. Kuuluu tänne asiakkaiden puolelle ihan selvästi.' Isä oli vihaisen näköinen. Aina kun se näki, että minulla oli Repan kanssa tosi kivaa, se käski Repan johonkin sellaiseen hommaan, mihin minä en voinut mennä mukaan. 'Repan pitäs välillä tehdä töitäkin', se perusteli minulle."

Käyttövehkeet käynnistyvät kun parikymppisen Saanan isä kuolee vessan kynnykselle, saa massiivisen aivoverenvuodon ja kaataa perheen mahtimiehen lopullisesti hiljaisten joukkoon. Äiti on uuden miehen sekä asuntovaunuelämänsä kanssa Espanjassa, Veli taas kadonnut jo vuosia sitten. Yhtäkkiä onkin hautajaiset järjestettävänä, omaisuus realisoitavana, perunkirjoitukset pidettävänä. Ja jäljellä on vain kaikki se tyhjä, jonka eri tavoin elämästä kadonneet ovat jättäneet jälkeensä.

Välillä Pohjalaisen teksti ärsyttää. Se on vähän päälleliimatun karskia, sellaista muodikkaan rouheaa ja riisuttua, ja se toistaa kaikki mahdolliset, aivan puhkikuluneet sanonnat ja sananparret vähän ominaan. Ja siitä huolimatta, tai ehkä ennemminkin juuri siksi se on aivan mainion hieno ja puhutteleva. Se jättää tilaa samaistumiselle, tuttuudelle, vaikka olisikin itse ollut saman asian äärellä täysin eri syistä. Se tuo vaikeitakin asioita eteen mustan huumorin kautta, taitavasti niin, ettei syvissä vesissä uiskentelu aiheuta itselle tummia tunteita. Ja ennenkaikkea se toimii hyvin aitona ja realistisena ajankuvana, se jättää jäljen nykyhetkestä olematta kuitenkaan täysin kirja, jota voi ymmärtää vain omana aikanaan. 

Käyttövehkeitä on hyvin pirstaleinen romaani, mutta pirstaleistahan se todellisuuskin tahtoo olla. Hylkäämiskokemukset, huono itsetunto, mielikuvitusminät, niiden kaikkien yhteinen hauraus tulee jotenkin ronskilla tavalla kauniisti esiin, vaikka ne onkin paketoitu valtavaan määrään kiroilua, arkipulmia ja alkoholismia. Saana on kaikessa reppanuudessaan vahva ja todentuntuinen päähenkilö, ja vaikka olen hahmon kanssa täysin erilaisista lähtökohdista kotoisin, samaistuin hänen tunteisiinsa aivan valtavan paljon. Kun vain tulisi joku, joka rakastaisi ja ottaisi juuri tällaisena, huomaisi juuri minut, rakentaisi maailmansa juuri minun ympärilleni. Ei tämä mikään maailman omaleimaisin teos ollut, saati sitten se elämääkin suurempi, mutta arkinen, puhutteleva ja monella tapaa onnistunut se oli. Ennakko-odotuksista huolimatta pidin tästä yllättävän paljon, pidin, vaikka en kesken romaanin ajatellut pitäväni. Joskus se tavallinenkin on vain niin kovin hienoa ja kaunista.