CHIGOZIE OBIOMA : KALAMIEHET

CHIGOZIE OBIOMA : KALAMIEHET

♥ ♥ ♥ ♥

336s.

Atena 2016

Alkuteos: The Fishermen (2015)
Suomennos: Heli Naski

Arvostelukappale, saatu blogin kautta

"Toivo oli nuijapää.

Se oli helppo pyydystää ja tuoda kotiin purkissa, mutta vaikka sitä piti oikeanlaisessa vedessä, se kuoli pian."

Sain nigerialaisen Chigozie Obioman Booker-palkintoehdokkaanakin olleen Kalamiehet luettua eilen, ja fiilis lukemisen jälkeen on aivan samanlainen kuin olo nyt tämän tyhjän blogipostauspohjan äärellä: vähän sekava ja ennen kaikkea hyvin sanaton. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono, ei missään nimessä, eikä myöskään ihan siksikään, että se olisi ollut niin mykistävän hyvä. Ihan vähän kyllä siksi, että tämä syksy on stressikertoimillaan noussut varsin tyhjäpäiseksi, mitä omatoimiseen ajatteluun tulee, ja nyt loman ensimmäisenä päivänä olo on hieman kaikkensa antanut, mutta ehkä silti enemmän siksi, että olen kerrankin kirjan äärellä, josta en osaa oikein sanoa mitään. No, kokeillaan kuitenkin.

Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä. Kun perheen ankaraa järjestystä ylläpitävä isä, herra Agwu joutuu muuttamaan työnsä vuoksi kotikaupungista Akuresta Yolaan, karkaavat perheen neljä vanhinta poikaa äitinsä selän takana Omi-Ala-joelle kalastamaan. Kyläläisten keskuudessa joki on paha ja pelätty paikka, mutta kuusi pitkää viikkoa veljekset onnistuvat kalastamaan ennen kuin naapurinrouva näkee heidät ja kantelee heistä äidilleen. Jokin on kuitenkin jo ennen tuota kiinnijäämisen päivää muuttunut veljesten välillä, joku on iskenyt halkeaman tiiviisiin väleihin, päästänyt ensimmäiset liskot muurin sisälle, mutta mikä se mahtaa ollakaan?

Obioman esikoinen on teos neljästä veljeksestä, ja jos nauttii kuvioiden hienovaraisista kutoutumisista, on tämä romaani kohdillaan. Kirja liikahtaa liikkelle kertojana toimivan neljästä veljeksestä nuorimman, Benjaminin kertomana, ja se liikkuu kauniin kerroksellisesti kohti ensimmäistä vahvaa käännettään ja säröä, joka rikkoo perheen isän rakentaman unelmakartan poikiensa tulevaisuudesta. Se on tarina itsensä toteuttavista ennustuksista, kylähullusta Abulusta, joka oraakkelin lailla ennustaa tulevaisuutta katujen varsilla viattomille ohikulkijoille. Se on tarina siitä, miten pienillä sanoilla voi syöstä kokonaisen perheen raiteiltaan, tukehduttaa lasipurkissa olevan toivon paremmasta tulevaisuudesta työntymällä kahden toisilleen tärkeän veljeksen väliin pelkkien myrkyllisten sanojen voimalla. Ja samalla se on myös tarina, joka toimii metaforana koko Afrikan yhteiskuntapoliittiselle tilanteelle, niille arville, jotka siirtomaa-aika ja mielivaltaiset valtionrajat ovat ihmisiin arjessa jättäneet.

Obioman kerronta on helppoa ja vaivatonta. Luvut etenevät tasaisen rauhallisesti kohti käänteitään, käyvät välillä menneessä, selittävät auki veljesten välisiä suhteita, luovat eheän kokonaiskuvan yhden perheen elämästä Nigerian Akuressa. Kuvaus on niin realistista, että harmattan-tuulen kuljettaman hiekan tuntee karheana omassakin kurkussa, viiltävät sanat ja nyrkin iskut pakottavat lähes kääntämään katseensa pois kirjasta, kun ne tulevat niin iholle. Välillä, ihan pieninä hetkinä, tarina ei ihan meinaa jaksaa kantaa kokonaisen kirjan verran, kannatella sivujensa painoa. Muutama otteen herpaantuminen meinasikin etäännyttää kirjasta huomattavastikin, mutta silti lukija kuitenkin varsin pian napattiin takaisin, vedettiin sisälle tarinaan, pidettiin mukana loppuun asti. Ja kun tarina sitten viimein loppui, oli yhtaikaa olo, että tässäkö tämä oli ja että no, tässähän tämä eikä missään muualla kuuluisikaan. Sen hienous oli ihan lähellä, ja silti en meinannut ylettää siihen. Tarinan arvet olivat syviä, mutteivat silti vuotaneet minulle asti. Mutta kun yhden perheen tarinan siirsi metaforisemmalle tasolle, nappasi kiinni kirjailijan jälkisanoissa mainitseman siirtomaa- ja itsenäistymistematiikan, antoi se lisäpontta aivan hurjasti. Se avasi aivan uuden näkökulman, teki sen taitavasti jo kirjan loputtua. Vaikka yleensä en ihan hirveästi lämpeä kirjailijan ohjailevuudelle, tässä sillä oli vahva paikkansa. Se sai katsomaan koko tarinaa aivan eri silmin, ja juuri se antoi sen tärkeän noston  lukijan jalkojen alle, jotta tarinan hienoudesta sai napattua kuitenkin kiinni. Sen avulla siihen ylettyi.

Ja vaikka tässä välissä tulikin nyt sitten lopulta kuitenkin taas sanottua aika paljon, tämän kirjan kohdalla riittäisi ehkä myös ihan vain tämä: lukekaa tämä kirja. Se ei palkintoehdokkuuksiaan ole turhaan pokannut.