HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA

HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

276s.
Tammi 2016
Alkuteos: 女のいない男たち [Onna no inai otokotachi] (2014)
Suomennos: Juha Mylläri
Arvostelukappale

Ensimmäistä kertaa minua jännitti tarttua Murakamin kirjaan. Eikä siksi, että olisin pelännyt ettei se olekaan hyvä, mahtuuhan muidenkin lempikirjailijoideni tuotantoihin teoksia, joista pitää vähemmän kuin muista. Eikä edes siksi, että ylipäätään odottaisin tältä jotain. Vaan ihan yhtäkkiä jännittää siksi, että tästä pitää blogata.

Ennen kirjablogia luin kirjan, ja jos se oli hyvä, pidin siitä. Jos se oli huono, en pitänyt, ja sillä siisti. Kuten aiemminkin olen maininnut, olen pyrkinyt pidempään jo etsimään vahvoja perusteita sille, miksi en jostain pidä, ja pidän ihan tärkeänä blogata myös flopeista, koska tuntuu epäreilulta kertoa vain niistä joista pidän. Luen minä huonoakin, ja haluan kertoa myös muille mikä niissä teoksissa tökki, eihän blogit saa täyttyä vain hehkutuksista ilman vastapainoa. Mutta jos kirja on ollut hyvä, olen ihan vain varauksettomasti pitänyt siitä, sen kummemmin perustelematta, rakastanut vain menemään. Mutta nyt, yhtäkkiä, kirjablogin kanssa, sillekin pitäisi olla perustelu. Ja mikäs siinä, jos pitää kirjasta, josta kaikki pitää, mutta huomattavasti vaikeampaa on perustella, miksi pitää kirjasta, joka jakaa hyvinkin vahvasti mielipiteitä. Tai kirjailijasta, tässä tapauksessa. Mutta yritetään.

"Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois. Useimmissa tapauksissa (kuten tiedät) kavalat merimiehet vievät hänet pois. He houkuttelevat hänet matkaansa petollisilla sanoillaan ja vievät hänet sukkelasti Marseilleen tai Norsunluurannikolle. Meillä ei ole mitään keinoa estää sitä. Voi myös olla, että nainen päättää oman elämänsä merimiehistä riippumattomista syistä. Sillekään me emme mahda juuri mitään. Eivätkä mahda edes merimiehet."

Murakamin Miehiä ilman naisia on novellikokoelma, pari vuotta sitten Japanissa ilmestynyt ja nyt onneksi jo sarjassamme niitä, jotka on suoraan alkuperäiskielestä suomeksi käännetty, eikä aina sen englannin kautta. Kun muut lukemani Murakamit (kaikki viisi vuoden sisällä, ai miten niin on tullut kahmittua?) ovat olleet pitkiin tarinoihin ja maagiseen realismiin nojaavia paksukaisia, joissa yhteen hahmoon ja hänen maailmaansa (toki aika maneeriseen ja stereotypiseen, vai voiko joku väittää, etteikö Murakamin mieshahmot, ne ei-komeimmat vaan keskinkertaiset herkät pojat, jotka aina vain oudosti huomaavat harrastavansa seksiä jonkun naisen kanssa, joka ei kuitenkaan korostetusti koskaan ole se kaikkein kaunein ja viehättävin) sukelletaan pitkiksikin ajoiksi, oli varsin mielenkiintoista lukea häneltä novellikokoelma. Lyhyitä, tiivistettyjä novelleja, miehistä ilman naisia. 

Ja mitäkö pidin? Aika kovastikin. Murakamin novellit kuulostavat The Beatlesilta, jazzilta ja hissimusiikilta. Ne ovat tarkkanäköisiä, kauniita ja jopa yllättävänkin realistisia. Ne ovat kyllä juu taas vaihteeksi yksipuolisen miesnäkökulmaisia ja heteronormatiivisia, mutta verraten muuhun tuotantoon, ne ovat niin täynnä tunnetta, menetystä, kipua ja kaipuuta, että maneerisuuden ja omanapaisuuden antaa anteeksi, jälleen kerran. Jos unohtaa sukupuolisuuden ja ohittaa sen jokakertaisen (oudonseksuaalisuuden korostamisen, jää tämän teoksen novelleista jäljelle vahva tunnekirjo, sellainen herkkyys, jota harvoin näin kauniisti ja osuvasti kuvataan. Miehet ovat menettäneet naisensa eri tavoin, toiset raa'imman kautta, toisen saamatta sitä itselleen lainkaan, ja yhtäkkiä heidän kaikki tunteensa ovat täysin iholla. Murakami kirjoittaa vahvaa ja omaleimaista tyyliään, mutta tuntuu, että ensimmäistä kertaa hän antaa oikeasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Päästää syvemmälle, näyttää laajemmalta, ei tyydy pelkkään ylimalkaiseen kuvailuun vaan kerrankin paneutuu pinnan alle. Ja se tuntuu jokseenkin hauskan ristiriitaiselta, kun kyseessä on kuitenkin seitsemän irrallisa novellia, ei yhteen hahmogalleriaan paneutuva romaani.

Oli tämän kokoelman joukossa muutama keskinkertainenkin novelli, ja yksi varmaan vaatisi muutamankin lisälukukerran, jotta voisin sanoa ymmärtäneeni sen. Mutta esimerkiksi Yesterday'ta rakastin, Itsenäinen elin oli myös ihana. Mutta mikään ei voita viimeisintä, nimikkonovellinakin toiminutta Miehiä ilman naisia. Se oli kaikessa haikeudessaan niin kaunis ja koskettava, että se teki mieli lukea heti perään uudelleen. Se oli haikea, tiivistetty ja kipeä, vertauskuvallinen ja koskettava. Se jo yksin olisi saanut tämän kokoelman sydämet nousemaan varsin korkealle. 

Että kyllä minä vaan Murakamista pidän. Pidän paljon, löydän kaunista, en löydä mielenpahoitussovinismia, vaikka tunnistankin aihelmat, jotka niinkin voi tulkita. Murakami on minun kirjailijani, ja häen maailmaansa rakastan. Rakastaisin vaikka muut eivät voisi sietääkään, koska mitäpä niillä muilla, kun itseäni vartenhan minä luen. Ja se kai se pääasia onkin.