INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA

INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA 

♥ ♥ ♥ ♥

388s.

Gummerus 2016

Uutuuskirjaputki jatkuu, kerrankin nappailin ajoissa nämä elokuun julkaisut varauslistalle kirjastoon, kun ne suurin piirtein ensimmäisten joukossa myös kotiin sain. Paperilla nämä edelliset kolme kirjaa näyttävät jopa hieman huvittavankin samankaltaisilta, kotimaisia esikoiskirjoja 70-luvulla syntyneiltä naisilta, enemmän tai vähemmän ihmissuhteisiin syventyen. Mutta toisaalta, mikäpä kirjallisuus ei syventyisi. Kahdesta edellisestä poiketen tällä kertaa tarina ei kulkenut kuitenkaan koti-Suomessa, sotien välissä, konfliktit supistuivat maiden tai toisten naisten välisistä pienten loiseläinten taisteluun malariamoskiitoista ihmisen elimistöön. Inkeri Markkulan esikoinen, Kaksi ihmistä minuutissa vie lukijansa kuumankosteaan viidakkomaisemaan, keskelle pohjoisthaimaalaista sademetsää, raja-alueelle ja eristyksissä elävien metsäkansojen lähelle maahan, jossa käytännössä vuodenaikoja on kolme: kuuma, kuumempi ja monsuunisateinen. 

"Sä huomaat aina kaikki pienetkin jutut", 

Sella sanoi ja kurkisteli ruohon joukkoon. "Miksi?"

"En tiedä. Huomaan vain."

Tiesin minä, mutta en tahtonut kertoa hänelle todellista syytä. Että yksityiskohtiin katsominen auttaa unohtamaan ympäröivän, että se auttaa jaksamaan yli öiden, joina makaan valveilla ja lasken ajankulukseni maailmankaikkeuden komponentteja."

Alina ja Astrid ovat yliopistotutkijoita, jotka hahmottavat maailmaa kurottumalla pieniin yksityiskohtiin ja kuljettavat tiedettä mukanaan läpi arkensa ja parisuhteensa. Maailma päättää kuitenkin toisin, kun Astrid kuolee auto-onnettomuudessa, ja niin päättävät myös Astridin vanhemmat, kun hakevat Alinan ja Astridin yhteisen lapsen Sellan huoltajuuden itselleen. Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa, ja hänen elämänsä risteää thaimaalaisen sademetsän reunalla työskentelevän saksalaislääkäri Loten kanssa. Malaria tappaa vuosittain miljoonia ihmisiä, mutta mitä lääketiede sille voi tehdä?

"Ei maailman rajaaminen vaikeaa ole. Se on vähintään yhtä helppoa kuin maailman asettaminen mittakaavatasoille ja todellisuustasoille, joiden lomaan voi sukeltaa silloin kun oma maailma törmää betoniseinään, kun luut rutisevat hajoavan maailman painon alla."

Ja vaikka siinä samalla paperilla, jolle nämä lähiaikoina luetut kirjat olisi voinut listata, tämä ehkä aiheeltaan olisi tuntunut kaukaisimmalta, tähän ehkä kuitenkin kokonaisuudessaan rakastuin melkein eniten. Ja se on aika paljon jo, kun on hehkuttanut aika vahvasti kaksi edellistä lukemaansa, eri syistä toki.

Inkeri Markkula on itsekin biologi, kuten päähahmonsa Alinakin. Ja sen kirjassa huomaa, sillä Markkula ei herätä henkiin pelkästään kahden elämää kolhineen naisen tarinaa, vaan se tuo sademetsän lähelle, ihan viereen niin, että tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin omissakin jaloissa vilisisi kaikkea karhukaisista hyppyhäntäisiin, ja ikkunan takaa kuuluisi liikenteenmelun sijaan gekkojen naksutus ja viidakon tasainen sirinä. Tarinan miljööseen uppoaakin jo ensi askeleilla, se on kaunis, todentuntuinen, kuumankostea ja ehjä. 

Toinen asia, mitä tässä kirjassa rakastin, oli sen rohkeus olla selittämättä liikaa, kertoa ja asettaa tarjolle, mutta olla päällystämättä oranssilla korostustussilla. Näillä teemoilla, naisten välisillä suhteilla, toisen naisen oikeuksilla yhteisiin lapsiin, lääketieteen kehityksellä ja määrärahojen suuntautumisella länsimaisten hyvinvointisairauksien pariin olisi mahdollisuus painottaa enemmänkin, mutta kaiken vahvan sanomansa keskellä se antaa faktojen puhua puolestaan, ihan kuin Alina itse konferenssiluennollaan. Markkula luottaa lukijaansa, tuo esiin niin monia ajatuksia herättäviä aspekteja ja aiheita, mutta ei pureskele niitä puhki, vaan antaa oivaltaa ja käsittää ihan itse. Hän tekee sen niin taitavasti, että tekee melkein pahaa itse kirjoittaa kirjan tematiikkaa ääneen ylös, tuntuu, että rikkoisi sen taian, joka koko tämän kirjan verran piti lukijansa mukanaan. Jos kerran minuun lukijana näin paljon luotetaan, tahtoisi olla sen arvoinen, tahtoisi kertoa kirjasta korostamatta itsekään liikaa. Sen tälle kirjalle tuntuu olevan jollain tavalla velkaa.

Kaiken yllättävyytensä ja raikkautensa keskellä Kaksi ihmistä minuutissa oli siis erityisen ihana kirja. Se oli eheä, kaunis ja haikea, ehkä jollain tapaa jopa traaginenkin, mutta siinä oli voimaa olla uppoamatta maailman surkeuksiin. Se on kaunis ja herkkä, ja sitä tekee mieli suositella ihan kaikille. Ihan jo vain siksi, jos jostakusta muustakin tuntuu, ettei se muka aiheensa mukaan olisi se kaikkein kiinnostavin teos. Joskus kun juuri ne sitten lopulta onkin, ja yhtäkkiä samalla saakin taas tietää ja ajatella ihan hurjasti lisää. Ja sepä onkin yksi parhaita asioita, mihin kaunokirjallisuus laadukkaimmillaan pystyy. Ja tämä siihen pystyi, ja tälle toivonkin näkyvyyttä ja menestystä. Esikoisteoksena tämä on sen erityisesti ansainnut.