HELMI KEKKONEN : VIERAAT

HELMI KEKKONEN : VIERAAT 

♥ ♥ ♥

192s.

Siltala 2016

Vielä yksi kotimainen tämän syksyn taikka vuoden uutuuskirja, sen jälkeen lupaan lukea välillä jotain vähän muutakin. Ehkä käännettyä proosaa, vanhoja klassikoita tai vaikka jonkun lempikirjan uudelleen. Katsotaan minkälainen olo on, kun seuraavaa kirjaa alan tuosta alati kasvavasta pinostani valita. Mutta vielä kerran, kaunista ja uunituoretta kotimaista kaunokirjallisuutta, olkaa hyvät.

"Mutta ei se johdu vain matkasta. Täällä vesi on ääretön, tuuli tarttuu lintuihin ja hiuksiin, lavea maailma on täysin hiljaa mutta äänistä täysi. Kaupungissa ilma hautoo rakennusten välissä, pölyisistä ikkunoista näkyy vain toisia taloja.

Enkä minä edes halua lähteä."

Senja järjestää lauantai-iltana juhlat, kauniit ja pienet illanistujaiset kaikkein lähimmille. Ilma hautoo elokuisena iltana, viini kuplii laseissa, Senjan mies Lauri lähtee hakemaan vielä valkoisia ruusuja viime hetkellä. Ja kun ovikello viimein soi, se soi useasti perätysten, se tuo kauniiseen asuntoon vuorotellen ihmisiä, odotettuja ja odottamattomia, ja pikkuhiljaa aina näkökulmaa vaihdellen vieraskatraan kokonaisuus alkaa hahmottua, tarinat osoittavat eri suuntiin, mutta nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen, palaavat laajentuneesta kaaresta kohti alun esittelemää keskipistettä ja tuovat hetket ja tunnelmat siihen samaan iltaan, josta koko tarina alkaa.

Helmi Kekkosen episodiromaani on kaunista ja herkkää luettavaa. Kirjan kieli on ihanaa, siitä nauttii, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Lauseet ovat hiottuja, muttei liian, itsetarkoituksellisuus tästä kirjasta puuttuu kaikkein vahviten, ja se on ihana asia. Pidin myös paljon ajatuksesta tarinan takana, todellisuuden kohdanneista haaveista, siitä kuvaelmasta, miten oikeassa elämässä mikään ei koskaan ole ihan niinkuin ajatuksissa toivoisi olevan. Että onnellisuus ei ole jotain, mikä saapuu sitten kun, sitten kun on lapsi tai kaksi, sitten kun on mies ja asunto, sitten kun on kasvattanut ja päästänyt irti. Että oikeastaan kaikki on ihan vain tässä ja nyt, nykyhetki on lopulta se ainoa, jossa me koskaan elämme ja vain sen onnistumisella on merkitystä, katseltiin asiaa menneestä tai tulevasta. Ja kauniisti sen Kekkonen tässä tarjoilikin, toi esille hienovaraisin lausein, esitteli hurjan katraan ihmisiä ja kohtaloita, vaikka kirjassa oli vain parisensataa sivua. Se oli taitavaa ja vaivatonta, ja siitä minä tässä pidin.

Ja silti. Silti oli jotain, mikä esti minua pitämästä tästä ihan täysin. Sain tämän kirjan ihan juuri äsken päätökseen, ja ehkä pitäisi vielä hetki tai toinenkin sulatella, että varmemmaksi tietäisi, mutta sanonpa sen silti nyt jo tuoreeltaan: tässä kirjassa oli jotain joko liikaa tai liian vähän, mutta en saa täysin otetta kummasta oli kyse. Tarinat, kohtalot, teemat ja miljööt olivat taitaen luotuja, ja vaikka niitä oli paljon, se ei jostain syystä hirveästi häirinnyt. Ja silti toivoin, että oltaisiin mielummin keskitytty yhteen tai kahteen paremmin. Tarina eteni vahvasti tunnelmien, odotusten ja psykologian ympärillä, ja se tuntui tämän kanssa kaikkein tärkeimmältä, ja silti petyin siihen, miten tapahtumat ja pieni juonikuvio taustalla kliseisesti ja ennalta-arvaten päättyi. Tässä oli paljon kaunista, herkkää ja ihanaa, ja silti tässä oli myös melkein yhtä paljon hetkiä ja säikeitä, joille en oikeastaan juurikaan lämmennyt. Luettava, nautittavakin, muttei silti sykähdyttänyt henkilökohtaisella tasolla niin paljon kuin olisin toivonut. Hassua, enkä tätä ristiriitaisuutta tämän paremmin osaa selittää, mutta ehkä ei aina tarvitsekaan. Kyllä tämä muidenkin lukea kannattaa, muodostaa tästä ihan oma mielipiteensä. Koska ehkä se ennenkaikkea tässä minulla olikin se, joka hieman tökki, nimittäin oma mielipide kyseisestä kirjasta. Ja se nyt ei kerro vielä muiden kohdalla yhtään mitään.