ISMAIL KADARE : KOLME SURULAULUA KOSOVOLLE

ISMAIL KADARE : KOLME SURULAULUA KOSOVOLLE

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
88s.
Faros 2009
Alkuteos: Tri këngë zie për Kosovën (1998)
Suomennos: Tuula Nevala

Kirjoitin tämän postauksen jo kerran. Kirjoitin heti luettuani, rakastuttuani, vakuututtuani. Ja nyt kun tulin oikolukemaan sen vielä ennen julkaisua, onnistuin poistamaan koko tekstin. Lopullisesti. Huoh. Ärsyttää niin paljon, että jos kyseessä olisi joku muu teos, vähemmän tärkeä, vähemmän hyvä, en ehkä enää naputtelisi kirjasta mitään. Merkitsisin luetuksi, mutta jättäisin siitä kertomatta eteenpäin. Mutta nyt en voi, nyt tuntuu, että tämä teos on pitkästä aikaa sen arvoinen, että sen kunniaksi kirjoittaa postauksen, vaikka sitten saman kaksi kertaa.

Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle pitää sisällään kolme pientä tarinaa, Ikivanhan sodan, Ylhäisen rouvan sekä Kuninkaallisen rukouksen. Se hyppää suoraan vuoteen 1389, hetkeen, jolloin puolikuun alla taisteleva osmaniarmeija taistelee Mustarastaiden kentällä, Kosovon alueella sulttaani Muradin johdolla ristin alla taistelevia, muun muassa serbi- ja albaanijoukkoja, vastaan. Ja kuten ehkä joillekin Balkanin /islamin historiaa tunteville tiedossa on, voittaa islaminuskoinen valloittajajoukko kristityt laajentaen aluettaan laajemmaksi länteen, parantaakseen valtavan valtakuntansa asemia. Ja siitä paosta, kotiinpaluusta tai sieltä lähdöstä kertoo jo toinen lauluista.

Olin hyvin pitkään, itseasiassa vielä tämän vuoden puolellekin sitä mieltä, että hyvä kirja on aina vähintään viisisataa sivua pitkä. Rakastan romaaneissa viipyilevyyttä, sukupolvenvaihdoksia, kokonaisia maailmoja, joihin upota. En juurikaan lukenut novelleja, pienoisromaanit kiersin kaukaa. Kunnes sitten, ihan tässä puolen vuoden sisällä, todenteolla aloin tutustua niihin. Ja voi mikä onni, että aloin, sillä välillä on ihan uskomatonta miten paljon alle sataan sivuunkin voi saada mahtumaan, kun vain on näinkin äärimmäisen lahjakas kirjailija teoksen taustalla.

Lyhyydestään huolimatta Kadaren teos ei ole helppo. Se vaatii paljon, se antaa pitkään ymmärtää olevansa vain alku suuremmalle tarinalle, ja se saa lukijan jopa epäilemään koko tarinaa, eihän jäljellä olevassa kymmenessä sivussa nyt vain voi nivoa tätä kaikkea yhteen. Ja sitten alkaakin viimeinen laulu, joka yhtäkkiä kaikessa taitavuudessaan vie melkein jalat alta. Se palkitsee, kiepauttaa koko asetelman aivan päälaelleen, saa yhtäkkiä aikaan niin vahvan reaktion, että luulisi juuri lukeneensa enemmänkin sivuja kuin kahdeksankymmentäkahdeksan. Mutta kuten parhaissa pienoisromaaneissa yleensä, kyse ei olekaan siitä mitä kaikkea on kirjoitettu vaan siitä, mitä kaikkea rivien väliin mahtuu. Ja tämän väliin mahtuu koko Balkaninniemimaan historia aina 1300-luvulta tähän päivään. Että ei turhempi ole ollut kirjallisuuden Nobel-ehdokkuus Kadarelle. 

Lukekaa tämä.